23. maaliskuuta 2017

Lumoava luonto -haasteen kooste

Eilen, maailman vesipäivänä, oli Lumoava luonto -luonkirjahaasteen postauspäivä. Haasteen suosio ylitti odotukseni, sillä yhteensä 15 bloggaajaa osallistui haasteeseen. Kiitokset teille! ♥ Haastekuvan alta löydät pienen koosteen haasteeseen luetuista ja blogatuista kirjoista.


Kaikki haasteeseen luetut kirjat olivat kotimaisia luontokirjoja. Ilmeisesti luontoasioissa kotimaan jutut tuntuvat kiinnostavimmilta kuin kaukaisempia kohteita esittelevät kirjat. Haastelistauksesta löytyy sekä lasten- että aikuisten kirjoja, ja monet lastenkirjoiksi luokitellut kirjat taitavat maistua hyvin myös aikuislukijoille. Lastenkirjojen osuus haastekirjoista on ilahduttavan suuri, joten luettujen listalla on lapsiperheille paljon mainioita lukuvinkkejä. Lastenkirjapostauksia lukiessa oli mukavaa huomata, että bloggaajien perheistä löytyy luontokirjoista innostuneita lapsia. Hieno juttu - näin yhdistyy kaksi tärkeää asiaa eli lukupuuhat ja kiinnostus luontoa kohtaan.

Lastenkirjojen puolella Helena Röngän ja Maia Raitasen kirjat saivat bloggauksia parista blogista. Aikuisten luontokirjoista ei löytynyt yhtään selvää suosikkia, mutta mm. vuoden luontokirjoiksi valittuja kirjoja oli otettu useammassa blogissa lukuun. Ja tämmöisiä kirjoja haasteeseen luettiin (jos jokin kirja/blogi puuttuu listalta, vinkkaathan kommenttiboksiin):

Lastenkirjat:
 
Tuuli Hypén: Veikka ja talvi  - Luetaanko tämä? -blogi
Sari Kanala (teksti), Daga Ulv (guassimaalaukset), Juha Taskinen (valokuvat): Saippa saimaannorppa - Oksan hyllyltä -blogi
Lasse J. Laine ja Iiris Kalliola:  Suomen lasten luontokirja - Dysphoria-blogi
Kirsti Manninen: Suomen lasten SuomiEvarian kirjahylly -blogi
Marjaliisa Pitkäranta: Lasten oma metsäkirjaKirjan pauloissa -blogeissa
Maia Raitanen: Happamia, sanoi kettu  - Kirjamatkat-blogi
Maia Raitanen: Sano muikku! – Suomen viehättävin kalakirja -  Liiolii lukee -blogi
Helena Rönkä: Lähiluonnon ihmeitä Evarian kirjahylly -blogi
Helena Rönkä: Yllättävä luonto - Sheferijm-blogi

Elämää metsässä, vedessä, tuntureilla ja luolissa - eli luontokirjoja aikuisille:

Kai Fagerström, Heikki Willamo, Risto Rasa: Viimeiset vieraat: elämää autiotaloissa - Aina joku kesken -blogi
Eeva-Liisa Hallanaro, Saija Kuusela, Aino Juslén ja Terhi Ryttäri: Metsän salainen elämä - Kirjakaapin kummitus -blogi
Edith Holden: Nuoren naisen luontopäiväkirjan vuodelta 1906 - Sheferijm-blogi
Mika Honkalinna: Suuri pöllö - Oksan hyllyltä -blogi 
Tieteen ja taiteen tunturit - Toim. Antero Järvinen, Tuomas Heikkilä ja Seppo Lahti - Kirjojen pyörteissä -blogi
Aimo Kejonen, Tuomo Kesäläinen, Sakari Kielosto, Seppo I. Lahti & Veli-Pekka Salonen: Suomen luolat - Rinkka ja nojatuoli -blogi
Juha Laaksonen: Kevät lintusaarella – LuontopäiväkirjaLiiolii lukee -blogi
Juha Laaksonen ja Riku Lumiaro: Utelias kettu ja muita nisäkkäitä - Kirjaluotsi-blogi
Reino Lounimo ja Paavo Noponen:Vaeltajan Lappi Klassikkojen lumoissa -blogi
Reetta Ranta: Metsien kätkemä - Opas Suomen kauneimpiin kohteisiin - Hurja Hassu Lukija
Pekka Tuuri: Vedenalainen Suomi - Satut luetut -blogi


Kiitokset vielä kaikille osallistujille! Antoisia luontoelämyksiä sekä kirjojen parissa että elävän luonnon keskellä.

Oulussa on vielä kovin talvista. Kuva parin viikon takaiselta talvilomalta. Lumet eivät juurikaan ole huvenneet.

22. maaliskuuta 2017

Lumoava luonto -haaste: Suuri pöllö - Mika Honkalinna

Viime kuussa polkaisin pystyyn Lumoava luonto -luontokirjahaasteen. Luontokirjahaasteen postauspäivä on tänään, ja teen myöhemmin tällä viikolla pienen koosteen eri blogeissa ilmestyneistä jutuista. Jos haluat oman luontokirjajuttusi mukaan koosteeseen, linkkaa juttusi vaikkapa tämän postauksen tai haastealoituksen (linkki yllä) kommenttiboksiin.

Halusin haasteen avulla innostaa itseäni ja toivottavasti myös muita kirjabloggaajia luontokirjojen pariin. Ne ovat jääneet minulle vieraiksi, ja tämmöinen napakka yhden kirjan haaste tuntui sopivalta tavalta tuoda jotain uutta säpinää kevään lukupuuhiin. Kirjaston luonto- ja eläinaiheiset hyllyt ovatkin tulleet pikkuisen tutummaksi haastekirjoja etsiessäni, ja oma kirjavalintani osui pitkällisen pähkäilyn jälkeen Mika Honkalinnan vuonna 2011 ilmestyneeseen näyttävään Suuri pöllö -kirjaan.

Tänään 22.3.2017 vietetään maailman vesipäivää. Nauttikaamme hyvästä ja puhtaasta juomavedestämme!

Mika Honkalinna on luontovalokuvaaja, joka on seurannut huuhkajien, noiden suurten pöllöjen elämää 1980-luvulta asti. Innostus ja kiinnostus tätä salaperäistä huhuilijaa kohtaan välittyy elävästi Suuri pöllö -kirjasta, jonka sivuilla lukija pääsee seuraamaan Honkalinnan arkea luonnon kuvaajana ja niitä ajatuksia ja tuntoja, joita eläinten ja luonnon tarkkailu hänessä herättää.


Kirjan valokuvallinen anti on todella runsas, ja paksut sivut tuovat valokuvat näyttävästi esille. Alla olevissa näytteissä huuhkajat ovat komeasti näkösällä, mutta kirjassa on paljon myös kuvia, joissa huhuilijat luuraavat metsien kätköissä ja niitä saa oikein etsiä kuvista. Tämä toi mukavaa vaihtelua kirjan kuvitukseen ja aavistuksen oikeasta luontokuvaajan arjesta: huuhkajat eivät ole linssiluteita, vaan niiden kuvaaminen tuntuu vaativan aikaa ja vaivaa.



"Huuhkaja on pöllömaailmassa jollain kummalla tavalla muita pöllöjä monikasvoisempi ja ilmeikkäämpi. Illan tullen päivälevolla torkkuvan huuhkajan löysä höyhensäkkimäisyys on kerralla pois pyyhkäisty. Ne harvat, jotka ovat nähneet kesäyön hämärissä saalis kynsissä pesäkalliolleen syöksyvän huuhkajan, tietävät mitä tarkoitan; siitä tulee jäntevän sileähöyheninen  yön ruhtinas palavin silmin, olemuksessa ja katseessa on kuin ylimääräinen annos villiä hurjuutta." (s. 30)

Kirjan tekstiosuudet olivat miellyttävän helppolukuisia, ja yhdessä kuvien kanssa ne veivät ajatukset syvälle metsän sisään. Tosin Suuri pöllö esittelee huuhkajien elämää myös city-maisemissa. Huuhkaja asustelee jopa kaatopaikan kupeessa: "Kukaan ei ole niin hullu, että tulisi tämän metakan, hajun ja kulkukelvottomaksi käyneen maaston keskelle marja- tai sieniretkelle. Ei kukaan. Pöllöillä on ihmiskulkijoilta rauhoitettu  pesäpaikka ja vieressä ympäri vuoden katettu ruokapöytä. Mikäpä siinä." (s. 131)

Honkalinna kertoilee kirjassa ensitutustumisestaan huuhkajiin ja siitä, kuinka tuttavuus vähitellen syvenee ja huuhkajat käyvät kuvaajalle tutummaksi tavoiltaan ja olemukseltaan. Hupaisia sattumuksia (ainakin lukijan mielestä) ovat kuvausreissujen päättyminen terveyskeskukseen. Huuhkajat kun ovat teräväkyntisiä ja reviiristään tarkkoja, ja kuvaajan sietää olla varuillaan. Kirjasta puuttui tyystin tietokirjamainen ote, ja minä pidin tästä tyylistä. Pöllötietoutta kyllä tarttui lukijaan tämmöisen kevyemmänkin kerronnan varjolla!

Suuri pöllö on varsin kiehtova kurkistus huuhkajien ja niiden kuvaajan elämään. Kirjan sivuilta tuoksuu suomalainen metsä, ja kunnioitus luontoa ja sen asukkaita kohtaan. Todella hieno luontokirja!

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän (luontokuvaus).

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Mika Honkalinna (teksti ja kuvat): Suuri pöllö
Mika Honkalinna, 2011
159 sivua

19. maaliskuuta 2017

Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia (Kaksoisauringot #1)

Luin Erika Vikin fantasiaromaania Hän sanoi nimekseen Aleia (Gummerus, 2017) viime viikonloppuna todella täpinöissäni. Aloitin kirjan varovaisen kiinnostuneena, mutta varsin pian huomasin lukevani sellaista fantasiaa, joka on kuin juuri minulle kirjoitettu. Kirjan sivuilta puuttuivat tyystin imelät YA-romanssit ja raa'at Nälkäpeli-tyyliset elämän ja kuoleman kilpaleikit, jotka herkästi karkottavat minut kirjan ääreltä. Sen sijaan Aleian tarinaa lukiessa eteen avautui kiehtova ja tyylikäs maailma, jossa oli paljon tuttua ja sopivasti jotain erikoista ja outoa.

Takakansi kuvailee kirjaa yhdistelmäksi villiä länttä, steampunkia ja luonnonläheistä magiaa. Olipa nautinto lukea kirjaa, jossa näinkin erilaiset ainekset on saatu hiottua toimivaksi kokonaisuudeksi. Lisäksi kirjassa oli ripaus sitä vaikeasti kuvattavaa "jotain", joka sai minut täydellisesti uppoutumaan Aleian tarinaan ja kirjan maailmaan. Goodreadsin tähtimäärää en pitkään miettinyt: Hän sanoi nimekseen Aleia saa täydet 5 tähteä. ♥


"Vimmainen tuuli tunkeutui kauluksen alle ja viskeli jäisiä lumikiteitä, jotka sulivat kylminä pistoina lämpimälle iholle. Tuiskussa hytisevä tyttö nyhti huiviaan ylemmäs. Harmaa susiturkki lepäsi hänen harteillaan lumen painosta raskaana. Muuli rahjusti sinnikkäästi upottavassa hangessa, joka kasvatti koko ajan korkeuttaan. Villava talvikarva oli lumikiteiden paakkuunnuttama.

    Tyttö antoi muulille hetkeksi löysät ohjat ja sulki väsymyksestä polttelevat silmänsä. Hän ei ollut nukkunut päiväkausiin, sillä pelkäsi seuraavaa heräämistä.

    Olisiko hän silloin jo kadottanut kaiken?
    Pohjoinen kutsui häntä, mutta syytä siihen oli tunti tunnilta vaikeampi muistaa."  
(s. 21)

Kirjan tarina käynnistyy sydäntalven yöstä, jolloin nuori, menneisyytensä unohtunut tyttö hoipertelee Seleesian tieteellisen toiminnan edistämisen seuran pohjoisimman toimipisteen portille. Aleian ottaa vastentahtoisesti hoiviinsa seleesi nimeltä Corildon Ma'Bathae, joka toimii Seuran kartografina. Hänelle tyttö osaa kertoa vain nimensä, Aleia. Corildonin vaimo on menehtynyt ennen kirjan kuvaamia tapahtumia, joten tarinan pääparina on muistinsa menettänyt tyttö ja mies, joka koettaa unohtaa surulliset muistonsa. Pikanttia lisäsävyä henkilögalleriaan tuo se seikka, että seleesien aistit ovat terävämmät ja nopeammat kuin ihmisten, ja he kykenevät kurottelemaan salaperäiseen varjojen maailmaan, josta tosin ei liikoja paljasteta tämän kirjan aikana.

Näistä asetelmista alkaa punoutua kertomus, jossa seurataan Corildonin ja Aleian matkaa kohti Seleesiaa. Sinne heitä ajaa Corildonin aavistus, että Aleia on altistunut laittomalle magialle. Aleialla on omat syynsä lähteä mukaan pitkälle matkalle: hän on saanut tietoonsa olevansa etsintäkuulutettu, ja muistinsa hämäristä sopukoista nousee esille varmuus siitä, ettei hän halua tulla löydetyksi.

Corildonin ja Aleian matkalta ei tapahtumia puutu, mutta pidin siitä, ettei seleesien yliluonnollisilla kyvyillä millään tavoin mässäilty kirjan edetessä. Corildonin kahdesta pulssista ja nopeista liikkeistä olisi helposti saanut rakennettua ties millaisia mahtipontisia toimintakohtauksia, mutta hillitympi tyyli oli vain eduksi kirjan tunnelmalle. Vähemmän on enemmän -linjaa edusti myös kirjaan sisältyvä musta aukeama. Ihmettelin sen merkitystä selatessani kirjaa ennen lukupuuhien aloittamista. Kyseessä on todella kekseliäs yksityiskohta, joka liittyy erääseen kirjan suosikkikohtauksistani. Siinä Aleiasta paljastuu jotain, joka vain lisäsi mielenkiintoani häntä kohtaan. Millainen menneisyys Aleian muistin kätköistä mahtaakaan paljastua trilogian seuraavissa osissa - en malttaisi odottaa!


Hän sanoi nimekseen Aleia oli minulle kevään fantasiatapaus, joka nostatti odotukseni sarjan jatko-osien suhteen erittäin korkealle. Aleian menneisyydestä paljastettiin tässä Kaksoisauringot-trilogian avausosassa loppujen lopuksi hämmentävän ja kutkuttavan vähän, joten Alein tarinalla tuntuu olevan potentiaalia vaikka mihin. Helmet-lukuhaasteessa kirja sujahtaa kohtaan 42. Esikoisteos - huh, maagisen hieno esikoinen!

***

Goodreads: 5 tähteä
Mistä kirja minulle? Sain arvostelukappaleen kustantajalta. Kiitokset!
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Kirjavaras Rere, Pauline von Dahl, Kirjaluotsi, Lukutoukan kulttuuriblogi
Kirjan tietoja:
Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia
Kuvitus: Erika Vik
Gummerus, 2017
532 sivua

18. maaliskuuta 2017

Kirjastossa: Kastellin kirjasto

Joissakin blogeissa (mm. Unelmien aika) on näkynyt kuvajuttuja paikallisista kirjastoista, ja päätin itsekin kokeilla vierailua johonkin Oulun alueen kirjastoon. Yleensä lainaan kirjani kilometrin päässä kotoa sijaitsevasta lähikirjastostani, ja silloin tällöin käyn keskustan pääkirjastolla. Muut Oulun alueen kirjastot ovat jääneet vieraiksi. Kirjastovierailuni kohteeksi valitsin Kastellin monitoimitalossa sijaitsevan kirjaston. Monitoimitalosta on moneksi, sillä siellä on mm. päiväkoti, peruskoulu, lukio, liikuntatiloja... noin parituhatta ihmistä päivässä käyttää taloa! Oma visiittini ajoittui talvilomaviikon lopulle, joten sain käyskennellä talon käytävillä ja kirjastossa aivan rauhassa. 

Monitoimitalo on todella iso ja iloisen värinen rakennus:


Viikko sitten valmistauduttiin ylioppilaskirjoituksia varten:


Siellä se on, pieni ja avara kirjastotila. Tila löytyi onneksi helposti, vaikka monitoimitalo on valtavan iso. Pääovesta tultiin isoon aulaan, jonka oikealla puolella kirjastotila on:


Monitoimitalon yleiset tilat olivat talvilomaviikolla autiot. Tykkäsin tiloista, niiden valoisuudesta ja pirtsakoista väreistä:


Kirjastotila yläkerran parvelta katsottuna:


Kirjastossa ei ollut juuri lainkaan kiinteitä hyllyjä, vaan rullakkohyllyjä. Varmaankin kätevää - kirjaston saa halutessaan helposti muokattua aivan toisenlaiseksi. Sarjakuvaosasto oli näyttävästi esillä, ja oli mukavaa, että uutuuksia oli nostettu esittelyhyllyyn tyrkylle:


Lapsille oli järjestetty oma nurkkaus. Hiljaista oli, mutta toivottavasti kirjat löytävät lukijansa kouluviikoilla:


Monitoimitalon käyttäjissä on paljon pieniä koululaisia, ja hyllyjen korkeus lienee heille sopiva. Itse koin aikuisten kirjojen matalat hyllyt hankaliksi. 169 senttiä + korot -pituiselle lainaajalle jopa ylimmän hyllyn kirjojen tutkiminen vaati pientä kyyristelyä. Alla oleva kuva on napattu silmieni tasalta. Olen tottunut siihen, että hyllyjen väliin voi "kadota" tutkimaan kirjoja, joten olipa hassua nähdä yhdellä silmäyksellä yli kaikkien hyllyjen:


Kastellin kirjasto vaikutti mukavalta ja modernilta pikkukirjastolta. Kirjasto sijaitsee keskustan tuntumassa, mutta silti kaukana "vakioreiteiltäni", joten tuskinpa siellä tulee tämän jälkeen piipahdettua. Kirjastovierailun teko ja kuvien nappaaminen oli silti hauskaa puuhaa (ja vähän salavihkaista - outoa, miten kirjahyllyn kuvaamisestakin voi tulla sellainen olo, että kehtaakos tätä tehdä :D ), joten ehkäpä juttu saa jatko-osia jossain vaiheessa. 

16. maaliskuuta 2017

Anja Kauranen Snellman: Syysprinssi

Anja Kauranen Snellmanin alunperin 1996 ilmestynyt romaani Syysprinssi (WSOY, 2016/1996) oli viime vuonna jonkin verran blogeissa esillä leffaversion ilmestyttyä valkokankaalle. Itse en käynyt elokuvaa katsomassa, mutta kirjailijan omakohtaisiin muistoihin perustuva romaani alkoi kiinnostaa minuakin siinä määrin, että otin sen talvilomaviikolla pikalainahyllystä lukuun. 

"Syysprinssi soitti minulle kymmeniä kertoja päivässä ja öisinkin, niinä öinä joita emme viettäneet yhdessä. Hän odotti myös minun puheluitani kiivaana, jos en soittanut täsmälleen sovitulla kellonlyömällä hän säntäsi heti luokseni ottamaan selvää mitä kauheaa oli tapahtunut.
    Vedin puhelimen kotona kaksiomme vaatekomeroon jonka lattialle käpertyneenä puhuin ja puhuin. Rullasin sormellani poikaystäväni laskettelumonojen nauhoja. Aloin levittää ympärilleni naftaliinin tuoksua.
   Kirjoitimme toisillemme päivittäin kirjeitä ja niiden lisäksi ojensimme jokaisella tapaamiskerralla, hätäisimmilläkin kohtaamisilla, lappusia joihin olimme kirjoittaneet uusia elämyksiä ja tunnustuksia, toiveita, lempinimiä, päähänpistoja.
    Minä en ole koskaan kokenut mitään tällaista, me kerroimme toisillemme yhä uusin sanoin." (s. 50 - 51)

Lyhykäinen nuoruudenrakkauden muistelo oli nopeasti luettu, mutta romaanin pituus oli mielestäni juuri sopiva. Kirjan napakka esitysmuoto ei selitellyt puhki vaan kertoi palasen sieltä, toisen täältä ja hypähteli välillä nykyaikaan. Tämä oli erittäin toimiva kerrontatapa, ja minusta kirja tuntui edelleen raikkaalta, aidolta ja haikean surulliselta. Aika kuluu ja vie mennessään rakkauden ja ihastuksen kiihkeät tunteet, mutta muistoissa ja valokuvissa ja tämän kirjan sivuilla voi vielä aistia jotain siitä, mitä kerran oli ja elettiin.

Kirjan tarina kätkee taakseen Harri Sirolan murheellisen kohtalon, mutta Syysprinssi oli silti myös ajankuvaa punkin nousukaudesta. Punk ja sen kapina tuntui nuoruudessani (ja vieläkin!) tosi vieraalta, mutta kirjan sivuilta oli kiinnostavaa lukea aikalaisajatuksia aatteen palosta ja sen nostattamasta innosta. Jotain siitä välittyy nykylukijallekin, vaikkei aate itsessään minua kosketakaan. 

Syysprinssi on hieno, pieni romaani, ja vinkkaisin sitä mieluusti mm. lukioikäisille luettavaksi. Ja myös vanhemmille, nuoruusaikojen muistelijoille.


***

Helmet-haasteessa kirja sijoittuu kohtaan 37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Kirjasähkökäyrä, Tekstiluola, Karvakasan alta löytyi kirja, Kirja vieköön!
Kirjan tietoja:
Anja Kauranen-Snellman: Syysprinssi (1996)
WSOY, 2016
159 sivua
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...