9. joulukuuta 2016

Sin City - Kaiken takana on nainen

Frank Millerin Sin City -sarjakuvat ovat jostain syystä jääneet minulta lukematta, vaikka aikoinaan pidin sarjakuvan pohjalta tehdystä elokuvasta ja sen ronskista menosta. Hurja Hassu Lukija -blogissa on hiljan näkynyt Sin City -juttuja, ja innostuinpa viimein minäkin tutustumaan aitoon ja oikeaan, paheelliseen Sin Cityyn.


Nappasin luettavakseni sarjan kakkosalbumin, Kaiken takana on nainen (Like, 2014) ja se oli hyvä valinta. Albumista otettiin pari vuotta sitten kovakantinen painos, joka on näyttävää katsottavaa ja sivut mukavan jämäkkää paperia (juu, myönnän pitäväni siitä, että kirjojen ulkoasuun ja "näppituntumaan" panostetaan). Kirjastossa oli tarjolla myös pehmytkantisia, vanhempaa vuosikertaa olevia sarjan osia, mutta niiden sivut vaikuttivat jopa nuhruisilta tämän uudemman painoasun rinnalla.

Tarinan juoni on mustanpuhuva, aivan kuten sarjakuvan kansi vinkkaa. Rikoksia ja väkivaltaa, kohtalokkaita naisia ja heihin lankeavia miehiä - sopivalla asenteella luettuna Kaiken takana on nainen on kelpo viihdettä, ja noir-tyylistä pitäville sarjakuva lienee antoisaa luettavaa. Rikosjuonen osalta tosin on todettava, ettei se mielestäni tarjonnut suuria yllätyksiä, ja harmittelin sitä, että tapahtumat olivat paikoin hivenen liian ennakoitavia. Mutta onneksi sarjakuvassa voi aina nauttia tyylikkäästä kynänjäljestä, ja sitähän Sin Cityssä riittää:


Sarjakuva on alusta loppuun mustavalkoinen, ja värien kontrasteista otetaan kaikki irti. Ruuduissa vilahtelee kohtuullisen paljon vähäpukeisia ja alastomia vartaloita, ja erityisesti Ava, tarinan vetovoimainen päähenkilö, on innostanut tekijää tuomaan esille naisellisia avuja:


Tarkoitukseni oli lukea useampi Sin City -albumi putkeen, mutta luovuin ajatuksesta melko nopeasti. Vaikka pidin Kaiken takana on nainen -albumista neljän tähden verran, Sin Cityn tyyli tuntui niin läkähdyttävän täyteläiseltä, että seuraavaksi kevyempää menoa, kiitos. Mutta aion silti palata vielä uudelleen Sin Cityn mustanpuhuvaan maailmaan, kunhan ensin sulattelen Avan tarinaa.

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston sarjakuva
Muualla verkossa: Sarjakuvaa on luettu blogissa Hurja Hassu Lukija
Sarjakuvan tietoja:
Frank Miller: Sin City: A Dame to Kill For (1993)
Suomennos Anu Tontti
Like, 2014
208 sivua

8. joulukuuta 2016

#kirjakuvapäivässä - 1. - 8. päivä

Kirjablogi Rouge -blogin Emilie käynnisti somessa #kirjakuvapäivässä -haasteen, jonka ideana on tietenkin ottaa kirjakuva jokaisena joulukuun päivänä. Vastaavia haasteita on pyörinyt blogeissa ja somessa aiemminkin, mutta en ole innostunut mukaan. En ole kummoinenkaan valokuvien ottaja, ja haasteen teemat ovat tuntuneet ainakin osittain aika vaikeilta. Nyt päätin viimein rohkaistua kokeilemaan, sillä kaipasin jotain uutta virikettä joulukuulle. Turha arastelu pois - eihän se niin haittaa, vaikka hienompien otosten joukossa on näppäilyasteella olevia kuvia. :)

Haastetta voi seurata häsällä #kirjakuvapäivässä. Kuvia on näkynyt ainakin FB:ssä ja Twitterissä. Joulukuun haasteen teemat ovat tässä:


Osallistun haasteeseen Twitter-tilini kautta, mutta tuon kuvat koosteina myös tänne blogiini. Olen toistaiseksi pysynyt hyvin haasteessa mukana, ja vaikken ole suuremmin suunnitellut tulevia otoksia, aina on löytynyt jotain teemaan sopivaa. Ensimmäinen koosteeni kattaa päivät 1 - 8:

1. päivä: TOP 3 (tällä hetkellä):

Oman hyllyn kirjoja, joiden lukemiseen sormet jo syyhyävät. Joululoma alkaa pian, joten silloin koittaa Hämärän hetki, Lumi sataa maahan ja ah niin ihana Benedict viihdyttää minua tovin jos toisenkin. :)


2. päivä: Suosikkigenre

Mietinnän paikka: mitä genrejä kirjallisuudessa onkaan? Onko sarjakuva genre? No ehkäpä ei, mutta sarjakuvista tykkään ja esimerkiksi rikoskirjallisuus istuu sarjakuvaan kuin nenä päähän. Sin Cityyn tutustuin vihdoin ja viimein jokunen aika sitten, ja päivän kuvaan pääsivät sarjan kakkosalbumin tähdet. Kohtalokkaan ja kauniin Avan nauru on "mustaa ja pohjatonta" - jo vain on noir huipussaan tässä albumissa! Blogijuttu tulee ilmoille ehkäpä jo tulevana viikonloppuna.


3. päivä: Kansikuvarakkautta

Sergei Lukjanenkon Partio-sarjan kansista ei rakkautta löydy, mutta minä rakastuin heti näihin taidokkaisiin kansiin. Sarjan kansista on inhottavaa ottaa kuvia, sillä kiiltävä kansipaperi peilaa todella pahasti valoa. Blogijutuissa olen muistaakseni käyttänyt kustantajan valmiita kuvia, mutta nyt piti koettaa asetella kirjat niin, että kansien kuvista saa edes jotain selvää.


4. päivä: Sukkasunnuntai!

Haasteen teema oli alkuun outo. Sukkasunnuntaista minulle tuli ensimmäisenä mieleen pääsiäinen, sillä nimitys on vanhastaan viitannut pääsiäissunnuntaihin. Muiden ottamien kuvien perusteella teemassa taidettiin hakea vain jotain sukkukuvaa. En halunnut esitellä omia sukkiani, joten päädyin pieneen pinkkiin sukkaan, joka on vakiovieras Kamut-sarjakuvassa.


5. päivä: Talvinen kansikuva

Pekka Töpöhäntä -kokoelma löytyi omasta hyllystä, ja siinähän on mainio talvinen piirroskansi. Olisin halunnut ottaa kuvan ulkona, talvisessa maisemassa, mutta unohdin aamulla kirjan kotiin ja illalla kotiin saavuttuani oli turha enää mennä ulos säkkipimeään iltaan kuvaamaan kirjaa. Joten piti tyytyä hämärään sisäkuvaan.


6. Leffa oli parempi...

Hankala haastekohta. Oli hieman noloa valita kuvaan kirja, jota en ole edes lukenut mutta kun asetetaan rinnakkain Hemingway ja Humphrey Bogart & Lauren Bacall, leffatähtien karismat ja kemia vievät voiton mutu-kisassa.


7. Pitkäniminen kirja

Pikasilmäys kodin kirjahyllyihin ei paljastanut mitään erityisen pitkiä kirjannimiä. Poikkesin siis töiden jälkeen pikaisesti lähikirjastosta ja tiirailin hyllyjä. Neljä valkoista koiraa Santiagon tiellä täytti haasteen vaatimukset minun mielestäni oikein hyvin. En ole lukenut kirjaa, mutta kansi on kaunis ja pidän sen lämpimistä värisävyistä.


8. päivä: Ihmeelliset otukset

Suosikkejani ihmeellisten otusten kerhossa ovat Tolkienin hobitit ja Tove Janssonin muumit. Hyllystäni löytyy Tove Janssonin kuvittama Hobitti-kirja ja päivä kuva on napattu sen sivulta. Muistan lukeneeni, että Janssonin Hobitti-kuvitusta kritisoitiin aikanaan fanien keskuudessa, mutta minuun se iskee täysillä. Muumimaisia mielikuvia ei voi välttää kuvitusta katsellessa, mutta on aika hauskaa kun kaksi suosikkikirjailijaa nivoutuvat tällä tavoin yhteen.


Kiitokset jo nyt Emilielle mukavasta haasteesta! Kirjakuvien napsiminen on ollut hauskaa puuhaa. :)

7. joulukuuta 2016

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

Ilmoitusasia: olen lukenut ensimmäisen kirjani Haruki Murakamin tuotannosta. Aloituskirjan kunnia lankesi pari vuotta sitten suomeksi ilmestyneelle kirjalle Värittömän miehen vaellusvuodet (Tammi, 2014). Valitsin kirjan Oulun kaupunginkirjaston lukuoppaan suosituksen perusteella. Pyysin lukuoppaalta vinkkejä hyvistä lukuromaaneista, ja sellainen Värittömän miehen vaellusvuodet oli. Kiitos siis onnistuneesta lukusuosituksesta!

Täytyy myöntää, että olen viime vuosina onnistunut kasaamaan pääni sisälle ennakkoluuloja Murakamin kirjoja kohtaan. Lukemieni blogijuttujen perusteella osa kirjoista on vähintäänkin erikoisia (öh, jostain minulle ovat jääneet mieleen leijuvat sammakot?!) sellaisella tavalla, jota en ole kokenut omakseni, joten olin pitkään kahden vaiheilla Murakamin suhteen. Kokeillako vai jättääkö sikseen? Uteliaisuus voitti, ja kun kirjan kansiliepeen juonikuvaus ei sisältänyt viittauksia yltiöomituiseen ainekseen, varasin kirjan luettavakseni.


"Tsukuru Tazakia kuolemaan vetävä syy oli täysin selvä. Neljä hänen läheistä ja pitkäaikaista ystäväänsä olivat eräänä päivänä ilmoittaneet ehdottomasti ja aivan yhtäkkiä, ettei "kukaan meistä enää halua tavata sinua eikä puhua kanssasi". Minkäänlaista syytä tai selitystä  siihen, miksi hänen oli pakko ottaa vastaan tuo säälimätön ilmoitus, ei annettu. Eikä hän uskaltanut kysyä." (s. 7)

Lainauksesta käy ilmi kirjan päähenkilön, Tsukuru Tazakin, elämän käänteentekevä tapahtuma. Ystäväporukan torjunta ja hylkääminen yliopisto-opintojen alkuvuosina jää mysteeriksi Tsukurulle, mutta viimein hänen naisystävänsä Sara pakottaa Tsukurun kohtaamaan asian. Saran mielestä Tsukuran ja hänen suhde ei voi jatkua, jos Tsukurulla on tämmöinen selvittämätön asia mielessään. Asialle on siis tehtävä jotain, ja Tsukuru tapaa vuosien jälkeen entiset ystävänsä. Yksi heistä asuu Suomessa asti, joten kirjalla on mukava kytkös kesäisiin maaseutumaisemiimme.

Räväkkää ratkaisua Tsukurun menneisyyden arvoitukselle ei kannata odottaa. Kirja soljuu tyynen rauhallisesti menneisyyden ja nykyisyyden välillä, ja muutama unijaksokin mahtuu mukaan. Kokonaisuus pysyi silti oman mukavuusalueeni sisällä eli en kohdannut leijuvia sammakoita tai muuta käsityskyvyn rajoja venyttäviä tapahtumia. Kirjan rakenne oli mielestäni tyylikäs ja pidin kirjan avoimesta lopusta. Avoin loppu sopi hyvin siihen, ettei kirjassa muutoinkaan selitetty puhki asioita ja ihmisten vaikuttimia vaan jätettiin paljon lyhyiden viittausten varaan. Tsukurun persoona ei suuremmin minua koskettanut, mutta hänen etsintäretkeensä mahtui monia kauniin vähäeleisesti kuvattuja hetkiä, jotka tekivät kirjasta lukemisen arvoisen.

Värittömän miehen vaellusvuodet ei onnistunut herättämään innostusta Murakamin muita teoksia kohtaan, mutta olen silti tyytyväinen, että tulin vihdoin ja viimein tutustuneeksi Murakamin kirjoihin. Värittömän miehen vaellusvuodet oli hillitty ja elegantti kirja, ja päädyin antamaan sille kolme tähteä Goodreadsiin.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Kannesta kanteen, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Sinisen linnan kirjasto ja Ullan luetut kirjat
Kirjan tietoja:
Haruki Murakami: Shikisai o  motanai Tazaki Tsukuru to, kare no junrei no toshi (2013)
Suomennos Raisa Porrasmaa
Tammi, 2014 (Keltainen kirjasto nro 456)
330 sivua

4. joulukuuta 2016

David B.: Epileptikko

David B.:n sarjakuvaromaani Epileptikko (WSOY, 2013) on melkoinen järkäle fyysisiltä mitoiltaan ja myös sisältönsä puolesta: lähes 400 sivua tukevalle paperille painettua sarjakuvaa ei ollut sitä kevyintä iltalukemista. Sarjakuvaromaani on omaelämäkerrallinen muistelmateos kirjailijan nuoruusvuosien perhe-elämästä, jota hallitsee sarjakuvan kertojan, Pierre-Françoisin veljen, Jean-Christophen epilepsia. Veli saa ensimmäisen kohtauksen 11-vuotiaana, ja vakava sairaus on monella tapaa koettelemus koko perheelle.


Epileptikon ansioihin kuuluu mielestäni hyvä aihevalinta ja se, ettei sairauden rankkuutta kaunisteltu. Minulla ei ole omakohtaisia kokemuksia epilepsiasta ja sen vaikutuksesta sairastuneen lähipiiriin, joten luin Epileptikkoa täysin kirjan kuvaaman maailman ulkopuolisin silmin. Epileptikko pukee sairauden kovuuden huikeaan kuvalliseen ilotulitukseen, ja tämä tavallaan pehmensi aihetta mutta toisaalta myös julisti sitä, miten hurja vaikutus perheenjäsenen sairastumisella voi olla. David B.:n (oikealta nimeltään Pierre-François Beauchard) kynänjälki on mielikuvituksekasta, ja nuoren kertojan mielessä veljen sairaus saa mitä ihmeellisimpiä muotoja:


Sarjakuvaromaanin heikkous omalla kohdallani oli sen pituus. Ensimmäiset sata sivua luin Epileptikkoa todella innostuneesti, mutta sen jälkeen tahti alkoi hiipua. Tuntui, ettei perheen tarina varsinaisesti edennyt mihinkään, vaikka kirja onkin eräänlainen nuoren kertojapojan kasvukertomus. Perheen vanhemmat jaksavat sinnikkäästi etsiä pojalleen apua mm. vaihtoehtohoidoista, ja sivut täyttyvät perheen kipuiluista ja arkisista kokemuksista sairauden väijyessä alati ympärillä. Koin, että jossain vaiheessa turruin päälle vyöryvään hurjaan tautiin, ja luulen, että lyhyempi sivumäärä olisi toiminut minulle paremmin.

Epileptikon visuaalinen anti on silti loppuun asti upea:


Sain lukuvinkin David B.:n sarjakuvasta Oulun kaupunginkirjaston lukuoppaalta. Kiitos hienosta vinkistä!

Goodreads: 3 tähteä
Mistä sarjakuva minulle? Kirjaston sarjakuva
Sarjakuvan tietoja:
David B.: L'Ascension du haut mal (2011)
Suomennos Saara Pääkkönen
WSOY, 2013
378 sivua

3. joulukuuta 2016

Love in vain - Robert Johnson ja paholainen tienristeyksessä

Bloggauspinooni on kertynyt useampi sarjakuva, joten ainakin tämä ja seuraava viikonloppu menee blogissani niiden merkeissä. Avaan joulukuun sarjakuvaosuuden blueshenkisesti:

Lainasin aiemmin syksyllä Jean-Michel Dupontin ja Mezzon sarjakuva-albumin Love in vain - Robert Johnson ja paholainen tienristeyksessä (Like, 2015) täysin sen ulkoisesti näyttävän olemuksen perusteella. Pitkulainen sarjakuva-albumi ei ole tylsää standardikokoa, ja paksuja sivuja on miellyttävää käännellä. Ja kuvitus! Mustavalkoiset ruudut ovat enemmän täynnä mustaa kuin valkoista, ja taidokas kuvitus pursuilee yksityiskohtia.

Albumin ulkoasusta intoilu on sikäli noloa, että Love in vain kertoo bluesmies Robert Johnsonista ja hänen elämästään. Mies oli minulle täysin tuntematon ennen sarjakuvan lukemista, enkä edes pidä bluesista. Mutta sehän ei haittaa sarjakuvan lukemista - ja ennen kaikkea katselemista. Paitsi ehkä sen verran, että tarina jäi melkoisen ulkokohtaiseksi. Tuijottelin upean näköisiä ruutuja, mutten oikein saanut otetta tarinaan.


Johnson syntyi Mississippissä, vuonna 1911. Köyhistä oloista lähtöisin oleva poika on musiikillisesti lahjakas, ja ajautuu vartuttuaan viettämään kiertelevää elämää muusikkona. Johnsonin tarinasta välittyy ajankuvaa etelävaltioiden mustan väestön oloista, elämän viettelyksistä ja nautinnoista musiikin varjossa. Johnson kuoli vain 27-vuotiaana, ja hänen loppunsa kuvaus on dramatiikkaa täynnä. 

Tässä muutama makupala kirjan sivuilta:


Kirjan lopussa on Johnsonin kirjoittamien laulujen sanoituksia. Blues-faneille ja Johnsonin musiikista innostuneille kirja tarjoaa paljon, ja jollei musiikki inspiroi, voi katsella niitä kuvia. Vaikkapa pariin otteeseen, kuten itse tein.

Musiikkimaistiainen: Robert Johnson ja biisi Me and the Devil Blues:


Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston sarjakuva
Kirjan tietoja:
Jean-Michel Dupont (tarina) & Mezzo (kuvitus): Love in Vain (2014)
Suomennos Annukka Kolehmainen
Like, 2015
73 sivua