31. heinäkuuta 2016

Leo Tolstoi: Anna Karenina (Klassikkohaaste 3)

"Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, 
jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan." (s. 7)

Leo Tolstoin Anna Kareninan (WSOY, 2013/1875 - 1877) avauslause oli minulle entuudestaan tuttu, samoin olin nähnyt pätkiä kirjan pohjalta tehdyistä elokuvista. Greta Garbon kohtalokkaat katseet ja kiihkeät suudelmat ovat unohtumattomia, vaikken ole elokuvaa kokonaisuudessaan tainnut kertaakaan katsoa. Aloittelin Anna Kareninaa jännittyneen odottavissa lukutunnelmissa: onko todellakin luvassa 900 sivua yhtä ainoaa rakkaustarinaa vai myös jotain muuta? Miten hajanaiset tietomuruseni kirjan sisällöstä täydentyvät ja eteneekö lukeminen puurtamalla vai kuin huomaamatta?

"Kitty oli päivällisen jälkeen, ennen illanvieton alkua, samantapaisen tunteen vallassa, jota nuorukainen tuntee taistelun edellä. Hänen sydämensä sykki kovasti ja ajatukset harhailivat.
    Hän tunsi, että tämä ilta, jolloin molemmat miehet ensimmäisen kerran tapaisivat toisensa, olisi ratkaiseva hänen kohtalolleen. Ja hän kuvitteli lakkaamatta mielessään milloin kumpaakin erikseen, milloin molempia yhdessä." (s. 57)

Heti alkuun on todettava, että Anna Karenina oli minulle helppolukuinen tiiliskivi. Lueskelin kirjaa alkukesällä rauhalliseen tahtiin muiden kirjojen rinnalla, ja taisin viettää sen parissa peräti kolme viikkoa. Sujautin Anna K:n monta kertaa rantakassiin mukaan, eikä lukemisesta missään vaiheessa muodostunut riippakiveä. Suurin ansio tästä menee romaanin kiinnostaville aihepiireille ja teemoille. Tolstoi punoo oivaltavan älykkäästi romanttisviritteistä juonta, ja tämähän on minulle aina yhtä mieluinen alue. 

Annan ja Vronskin dramaattisen rakkaustarinan ohella kirjassa seurataan myös toista rakkautta: nuoren Kittyn sydämen taistelua Levinin ja Vronskin välillä. Aivan, Vronskilla on kirjassa silmää naisille ja nuoren miehen levottoman itsevarma luonne saa kirjan alkupuolella naisten päät pyörälle. Lemmekkäiden juonien lisäksi kirjaan mahtuu pohdintoja mm. venäläisestä yhteiskunnasta, maataloudesta ja uskosta. Venäläisten seurapiirien armoton nokkimisjärjestys luo hienoa ajankuvaa sekin, ja naisen asemasta Anna Karenina antaa luonnollisesti paljon pohdiskeltavaa. Myönnän silti, että luin Anna Kareninaa ensi sijaisesti rakkausromaanina. Muu aines oli mukavaa höystettä, joka syvensi miellyttävästi lukutunnelmaa.

Anna Kareninan sisältö on siis erittäin moniulotteinen, ja silti tasapainoinen; Tolstoin sujuvasti etenevä kerronta vie tarinaa jouhevasti eteenpäin monella rintamalla. Vaikutuin erityisesti siitä, miten hienoja luonnekuvia Anna Kareninan sivuilla rakentuu. Mm. Annan ja Vronskin vaikuttimien hyvät ja huonot puolet ruoditaan armottomasti, eikä kummastakaan piirry aina erityisen miellyttävää tai sympaattista kuvaa. 

Minulle oli yllätys, miten pienen osan Annan ja Vronskin tarina lopulta vei kirjasta. Tuntui, että Kittyn tarinalinja oli jopa suuremmassa osassa. En laittanut tätä pahakseni, sillä Kittyn ponnistelu viattoman aatelistytön roolista rakastavaksi aviovaimoksi oli jollain lailla viehättävämpää seurattavaa kuin Annan heittäytyminen intohimon pyörteisiin. En myöskään tiennyt, miten Kittyn tarina päättyy, joten hänen elämänsä seuraaminen oli siinäkin mielessä kiintoisampaa.

Kuva on otettu (varmuuden vuoksi) ennen luku-urakan aloittamista. Pokkari on silti edelleen melko edustuskelpoinen.

Kirjan elokuvaversiot ovat minulla vielä katsomatta. Jos etsin sellaisen käsiini, minua kiinnostaa erityisesti se, onko niihin otettu mukaan mitään muuta kuin Annan ja Vronskin rakkaustarina? Anna Kareninassa on totisesti paljon muutakin! 

Goodreadsin pisteytystä ei tarvinnut kauaa miettiä: annan kirjalle täydet viisi tähteä. Anna Karenina on upea, tunnekylläinen, syvästi inhimillinen ja pohdiskeleva romaani, joka kestää useamman lukukerran. Kirjan paksuutta ei kannata säikähtää, mutta Anna Kareninalle kannattaa mielestäni antaa rauhallista lukuaikaa, jotta tarinan sävyihin ja vivahteisiin ehtii paneutua.

"Ei, joukon ihailu ei ole päihdyttänyt häntä, vaan yhden ihastus. Ja se yksi - olisiko se todellakin hän?" Joka kerta kun Vronski puhui Annan kanssa, välähti Annan silmissä iloinen loiste, ja hänen punaisilla huulillaan väreili onnellinen hymy. Hän ikään kuin pinnisteli ollakseen paljastamatta noita ilon merkkejä, mutta ne tulivat itsestään hänen kasvoilleen. "Entä hän?" Kitty katsoi Vronskiin ja kauhistui. Sen, mitä Kitty niin selvästi oli nähnyt Annan kasvoilla, hän huomasi nyt Vronskissa. Mihin oli joutunut hänen alati tyyni ja varma käytöksensä ja kasvojen huolettoman rauhallinen ilme? Nyt hän joka kerta Annan puoleen kääntyessään taivutti päätään kuin tahtoen langeta tämän eteen, ja hänen katseessaan näkyi pelkän nöyryyden ja pelon ilme. "Minä en tahdo loukata", - tuntui hänen katseensa joka kerran sanovan,- "mutta tahdon pelastautua enkä tiedä miten". Hänen kasvoillaan oli sellainen ilme, jota Kitty ei ollut koskaan nähnyt. (s. 95)

***
Osallistun kirjalla kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen. Saan myös pisteen Läpi historian -haasteeseen, sillä Leo Tolstoi edustaa realismia. Anna Karenina on filmattu useaan kertaan, joten elokuvallinen Seitsemännen taiteen tarinat -haaste etenee askeleen verran. Greta Garbon tähdittämän, vuonna 1935 filmatun version traileri löytyy täältä:


Jos haluat lukea lisää tuoreemmasta filmatisoinnista, käy kurkkaamassa Ompun juttu Keira Knightleyn tähdittämästä leffaversiosta.


Klassikkohaastetta emännöi tällä kertaa 1001 kirja ja yksi pieni elämä -blogin Marile.

Goodreads: 5 tähteä
Mistä kirja minulle? Oma ostos
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Kirjojen kamari, Kirjakaapin kummitusPieni kirjasto ja Ei vain mustaa valkoisella sekä Sheferijm
Kirjan tietoja:
Leo Tolstoi: Анна Каренина (1875 - 1877)
Suomennos Eino Kalima, suomennoksen tarkistus Arja Pikkupeura (2007)
WSOY,  2013
910 sivua

30. heinäkuuta 2016

Harry Potter -lukumaraton (+ yms.) päivitetty klo 16.00

Lukujonossa-blogi emännöi Harry Potter -lukumaratonia, joka starttaa blogissani NYT. Päivitän maratonin kuulumisia tähän postaukseen, ja ehkäpä myös Twitteriin.



Oma Potter-historiani lyhyesti:

Olen lukenut Potter-sarjan joskus vuosia sitten, ja hankin sen silloin myös omaan hyllyyni. En ole sarjan kiihkein fani, mutta muistini mukaan sarja oli semmoista mukavan viihdyttävää luettavaa. Oheiskirjoihin en ole tutustunut, mutta elokuvaversiot olen nähnyt. Ne ovat visuaalisesti näyttäviä, mutta pidän silti enemmän kirjoista.

Osallistun maratonille lähinnä uteliaisuudesta. Miten Potterit maistuvat muutaman vuoden lukutauon jälkeen? Aloittelin sarjan lukemisen jo alkuviikosta, sillä tiedän etten millään ehdi vuorokaudessa lukea kovinkaan montaa osaa. Olen ehtinyt lukea sarjan kolme ensimmäistä osaa, ja kolmatta osaa lähes puoleen väliin asti. Tänne blogiin en ole aikeissa kirjoitella sarjasta, mutta linkkaan tähän Goodreadsiin naputtelemani kommentit:


Huom! Ei kannata ihmetellä, jos alla oleviin maratonkommentteihin ilmestyy myös muita kuin Potter-kirjoja. Saattaa olla, että lipeän maratonin teemasta välillä johonkin muuhun, jottei tule Harry Potter -yliannostusta. Kesken olevien kirjojen pinossani on mm. Victoria Aveyardin Punainen kuningatar, joka voisi olla hyvä pari Harryn ja kumppaneiden seikkailuille.

Osat 1- 3 luettu alkuviikolla. Lukumaraton starttaa Liekehtivän pikarin sivulta 384.

Sunnuntai 31.7.2016 klo 16.00: Lukumaraton on päättynyt. Vietin iltapäivän tiiviisti Feeniksin killan parissa, ja pääsin Sianpäässä-lukuun asti. Tämä osa ei ole tähän asti ollut suosikkini, sillä kirja tuntuu kovin keskinkertaiselta sarjan alkuosien perusteella. Tässä vaiheessa antaisin kirjalle kolme tähteä Goodreadsiin, mutta mistäs sen tietää - ehkä mielipiteeni muuttuu jäljellä olevien noin 650 sivun aikana. :)

Harmittavaa, etten aamupäivällä osannut keskittyä lukemiseen. Olisin varmasti päässyt yli tuhannen luetun sivun, sillä Potterit ovat todella nopealukuisia kirjoja. Lukumaratonista jäi silti kiva fiilis, ja oli mukavaa kokeilla yhden sarjan maratoonaamista. Tätä voisin yrittää toistekin, jonkin toisen sarjan kanssa.  

Kiitokset Lukujonossa-blogille hauskasta maratonideasta!

Luetut sivut: 890 sivua, joista Potter-sarjaa luettu 798 sivua

Harry Potter ja liekehtivä pikari - 384 sivua
Harry Potter ja feeniksin kilta - 414 sivua
+ Dario Fo: Ensimmäiset seitsemän vuottani ja muutama niiden lisäksi - 92 sivua

Ehdin maratonille Sianpäähän asti!

Sunnuntai 31.7.2016 klo 13.15: Lukumaraton ei ole tänään vielä edistynyt juuri mihinkään. Olen saanut luetuksi loppuun Dario Fon muistelmat, mutten mitään muuta. Aamupäivän kauppareissu venähti ja sitten innostuin lukemaan ja kommentoimaan klassikkopostauksia. Harmillista, kun nämä kaksi haastetta osuivat näin päällekkäin. No, maratonin lukuaikaa on vielä muutama tunti, joten ennätän vielä varsinaisen teeman eli Harry Potterin kimppuun. Lukeminen jaktuu Feeniksin killan sivulta 102.

Luetut sivut: 578

Tässä ei ole Harry Potter vaan Dario Fo. Eli poikkesin maratonin teemasta ja luin Fon muistelmat loppuun.

Sunnuntai 31.7.2016 klo 9.35: Lueskelin illalla Feeniksin kiltaa 100 sivua. Osa ei vakuuta alun perusteella, sillä Harryn tuskailua kaikenlaisten ahdistusten kourissa on hermostuttavaa seurata. Ankeuttajien ilmestyminen Likusteritielle ei suuremmin säväyttänyt, joten kirjan alku tuntuu kaikkien vaisuimmalta näistä tällä viikolla lukemistani osista.

Päätin illan lukurupeaman sivuraiteilla eli siirryin kesken olevien kirjojen pinoon ja valitsin sieltä Dario Fon muistelmat. Tyylilaji muuttui täysin, mutta Fon riemukkaan raikas teksti sopi hyvin vuorokauden viimeisiin lukkuhetkiin. Heräilin aamulla kahdenksan maissa ja olen jo jatkanut Fon parissa. Kirjaa on jäljellä enää noin 30 sivua, joten luen sen loppuun aamupäivän aikana. Sitten lienee vuorossa pieni blogikierros: kurkkaan muiden maratonien edistymistä ja lueskelen klassikkohaasteen postauksia. Sen jälkeen urheasti Feeniksin killan pariin (joo, odotukseni eivät ole hirmuisen korkealla vaikken täysin muista mitä kaikkea kirjassa tapahtuu... ).

Luetut sivut: 550

Lauantai 30.7.2016 klo 21.40: Harry Potter ja liekehtivä pikari on luettu loppuun - ja maratonin aikana siis puolikas kirjasta. Ennen kirjan loppukahinoita olin valmis antamaan kirjalle kolme tähteä, mutta muutin loppumetreillä mieleni. Harry ja Voldemortin kohtaaminen Valedron haudalla oli sen verran dramaattinen, että päätän antaa tällekin osalle neljä tähteä Goodreadsiin. Lisäksi luin loppusivuja lähes tippa linssissä, ja pitäähän sillekin jokin arvo antaa. Kirjan keskiosissa mielenkiintoni hiipui aina välillä, sillä koulutapahtumien seuraaminen ei ollut läheskään yhtä jännittävää kuin turnauskoitokset.

Taidan naputella kommentit Goodreadsiin ennen seuraavan osan aloittamista. Se onkin tuhdimpi: 1050 sivua!

Goodreads-kommentit Liekehtivästä pikarista löytyvät täältä.

Tällä viikolla lukemani Potter-osat.

Seuraavaksi lukuun sarjan viides osa. Yli tuhat sivua!!

Luetut sivut: 384

Lauantai 30.7.2016 klo 19.55: Liekehtivä pikari on edennyt kolmanteen koitokseen asti. Eräs sarjan kiehtovimmista esineistä on astunut näyttämölle: ajatusseula. Hämmästyttävää, mitä kaikkea Rowling keksii. Potterit ovat osoittautuneet tässä viikon aikana todella nopealukuisiksi, mutta vielä on noin sata sivua kirjaa jäljellä. En ole malttanut pysyä vain kirjan äärellä, vaan sadesään jälkeen kirkastunut sää houkutteli ulos pyöräilemään. Nyt on hyvä suunnata virkein mielin kohti kolmivelhoturnauksen huipennusta.

Luetut sivut: 252

Lauantai 30.7.3016 klo 17.30: Harry Potter ja liekehtivä pikari etenee sivulla 536. Toinen koetus onnellisesti ohi ja Harry johtaa kolmivelhokisaa yhdessä Cedricin kanssa. Olen niin tyytyväinen, kun tässä osassa ei ole huispausta! Huispausotteluiden selostusten lukeminen ei totisesti ole mielipuuhaani.

Luetut sivut: 152

Lauantai 30.7.2016 klo 16.00: Lukumaraton alkaa. Aloitan luku-urakkani sarjan neljännestä osasta Harry Potter ja liekehtivä pikari ja sen luvusta Kotitonttujen vapautusrintama, s. 384. Kotitontunt eivät kuulu suurimpiin suosikkeihini Potter-kirjojen hahmogalleriassa, ja Hermionen S.Y.L.K.Y-puuhastelu on mielestäni ollut osan ärsyttävintä juoniainesta. Näissä tunnelmissa liikkeelle. :)

28. heinäkuuta 2016

Haastekoonti: Kansojen juurilla

Eniten minua kiinnostaa tie -blogissa alkoi viime syksynä hieno Kansojen juurilla -lukuhaaste, jossa haastettiin lukemaan alkuperäiskansoista kertovaa kirjallisuutta. Lähdin mukaan varovaisin tavoittein, sillä tunsin liikkuvani kohtuullisen vieraalla lukumaaperällä. Alkuperäiskansat eivät juuri tule vastaan lukupinossani, joten olen tyytyväinen, kun sain kokoon haasteen minimisuorituksen eli kolme kirjaa, joista yksi kertoo saamelaisuudesta:

Ante Aikio: Lovi (Aigi II) (saamelaiset)

Haasteaika päättyy 9.8.2016, mutta päätän oman osuuteni tähän.


Täytyy myöntää, että jossain vaiheessa haastetta lukusuunnitelmani olivat erittäin kunnianhimoiset. Tavoitteeni oli lukea alla olevan kuvan pinosta vähintään kaksi kirjaa. Koko pino löytyy omasta hyllystäni. Charles C. Mannin ja Hernán Cortésin kirjat olet ostanut aikoinaan lahjaksi miehelleni, ja haasteen kannustamana ajattelin, että ehkä voisin sivistää myös itseäni jomman kumman verran. Haaveeksi jäi, vaikka Cortésin kirjaa jo selailin alkukesällä. Jänistin, sillä se vaikutti liian tuhdilta ja raa'alta kauniille kesäilmoille. 

Louise Erdrichin Pyöreän talon poimin mukaani alemyynnistä. Mitään kummempaa syytä sen lukemattomuuteen ei ole - enpähän vain tullut aloittaneeksi kirjaa, kun joku muu kirja kiilasi aina ohi. No, kuvan pino jää hyvänä kirjavinkkinä mieleen syksyä ja tulevaa talvea varten.

Kiitokset Suketukselle haastavasta ja mielenkiintoisesta lukuhaasteesta!

Lukuvinkkejä tulevalle talvelle.

27. heinäkuuta 2016

Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu

Päivi Alasalmen Joenjoen laulu (Gummerus, 2013) olisi kenties jäänyt minulta lukematta ilman Kansojen juurilla -lukuhaastetta. En ole historiallisten romaanien ylin ystävä, ja 1500-luvulta ponnistava kolmen aikatason saamelaiskertomus ei ensituntumalta kuulostanut hirmuisen kiehtovalta. Päätin kuitenkin kokeilla kirjaa, sillä Alasalmelta on ilmestynyt kirja Pajulinnun huuto (Gummerus, 2015), ja se on vaikuttanut blogijuttujen perusteella kiinnostavalta. Kirja on jatkoa Joenjoen laulun 1500-luvun tarinalle, ja halusin kerrankin lukea jotain 'oikeassa' järjestyksessä. 

Tein hyvän valinnan, sillä Joenjoen laulu osoittautui ennakkoluuloistani huolimatta kelpo kirjaksi. Siinä on kolme erillistä kertomusta, joiden kautta hahmottuu saamelaisten yhteiskunnallinen asema eri aikakausina. 

1500-luvulla seurataan nuoren saamelaisnaisen Soruian vaiheita, kun hänen kotikyläänsä eksyy haavoittunut, tuntematon mies. Soruia haaveilee miestä omakseen, mutta kyläläisten ennakkoluulojen keskellä hänen on tehtevä vaikeita valintoja. Soruian kertomus oli kirjan paras osuus. ja on mukavaa, että hänen myöhemmistä vaiheistaan on tarjolla kokonainen kirja. Harmittelin kovasti, kun Alasalmi jätti Soruian tarinan kiintoisaan paikkaan, ja hyppäytti lukijan 1800-luvulle Lars Levi Lestadiuksen aikaan. En yhtään tykännyt, ja ehkä siksi kirjan loppuosuus oli minulle alkuosaa vaisumpi.

Kirjan viimeinen osuus liikkuu nykyajassa, ja siinä kuvataan miesnäkökulman kautta saamelaisten suhdetta nyky-yhteiskuntaan, sen vaatimuksiin ja oman kulttuurin vaalimisen vaikeuteen. Mukana on rakkaustarina, mutta se jäi laimeaksi Soruian lemmenleikkien jälkeen. 

Joenjoen laulusta jäi siten minulle melko epätasainen kokonaisvaikutelma, mutta aion ehdottomasti lukea Pajulinnun huudon. Joenjoen laulun parhaita puolia oli saamelaisten uskomusten, perinteiden ja luontosuhteen kuvaus. Näitä toivottavasti on luvassa lisää Pajulinnun huudossa.

"Keskitalven taivas oli tummansininen ja kirkkaina loistavien tähtien kirjoma. Pakkanen pidätti hengitystään kuin se olisi pyytänyt kaikkia hiljenemään. Tunsin olevani turvassa kaamoksessa, välillä ulvovassa lumimyrskyssä, välillä niin kovaa tiukuvassa kylmyydessä, että pakkasen saattoi kuulla helisevän tunturikoivujen oksilla." (s. 78)


***

Kirja päättää osuuteni Kansojen juurilla -haasteessa.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Kirjakaapin kummitus, Kujerruksia, Kirjasähkökäyrä ja Lukukausi
Kirjan tietoja:
Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu
Gummerus, 2013
306 sivua

25. heinäkuuta 2016

Tulossa: Harry Potter (yms.) -lukumaraton ja teemaviikkoja

Naistenviikko päättyi eilen (huom! koostetta kirjablogien viikon annista löytyy täältä), joten nyt voi alkaa miettimään tulevia lukupuuhia. Seuraava lukutapahtumani löytyy jo loppuviikon kalenterista, sillä päätin osallistua Lukujonossa-blogin emännöimään Harry Potter -lukumaratoniin. Varsinainen maratonpäivä on sunnuntai 31.7.2016, mutta luultavasti aloitan lukuhommat jo lauantaina.

Kuva Lukujonossa-blogista.

Omat Potterini olen lukenut ennen blogiaikaa, jokaisen osan ainakin kerran. En ole suuri Potter-fani, mutta sarja on ollut mukavan leppoisaa ja loppua kohden myös jännittävää luettavaa. Edellisestä lukukerrasta on siis jo vuosia aikaa, ja oikeastaan osallistun maratonille silkasta uteliaisuudesta: vieläkö Potterit napaavat?

Voi olla, että luen sarjan alkupään osia jo ennen maratonia, ja jatkan sitten sulavasti siitä osasta, jossa olen menossa. Ja voipa olla, että hieman lipeän maratonin teemasta. En nimittäin ole täysin varma, viitsinkö lukea vain Pottereita vai pitääkö ottaa väliin jotain muuta. Mutta tavoitteeni on silti lukea maratonilla vähintään yksi osa sarjaa.

Jos Harry Potter -maraton kiinnostaa, mukaan ehtii vielä oikein hyvin. Ilmoittaudu maratonille täällä.


***

Bloggausjonooni on päässyt kertymään kesän mittaan melkoisesti kirjoja. Tutkailin kasan antia, ja totesin, etten halua päästä siitä eroon miniarviopostauksilla. Olen lukenut niin hyviä kirjoja, että niistä on totta kai naputeltava omat jutut (ja huonojen osalta on päästettävä ns. höyryt ulos). Päätin miniarvioiden sijaan niputtaa luettuja kirjoja teemaviikkojen muotoon. Tällä viikolla on vielä luvassa sekalaista tavaraa, mutta elokuussa voitte varautua ainakin Italia-viikkoon, kauhu & fantasia -viikkoon ja sarjakuvaviikkoon. Italia-viikko on luvassa jo ensi viikolla.

Lopuksi vielä klassikkojen ystävät huomio: ensi sunnuntaina kannattaa pitää silmät auki kirjablogeissa. On nimittäin Klassikkohaasteen postauspäivä! Minäkin olen haasteessa mukana, ja luvassa on tunnelmia Anna Kareninasta.  


Hyviä lukuilmoja kaikille heinäkuun viimeiselle viikolle!


Maalauksen kuva Wikimedia Commons -palvelusta: 
By Claude Monet - www.guardian.co.uk, Public Domain, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=6112665

24. heinäkuuta 2016

Maria Turtschaninoff: Maresi

TuijaTa.Kulttuuripohdintoja -blogin emännöimä Kirjablogien naistenviikko päättyy tänään. Tarkoitukseni oli päätellä oma osuuteni aamulla postaamiini Aino Sutisen reppureissusarjakuviin, mutta päätin naputella vielä yhden viikon teemaan sopivan jutun. Lukaisin näet tässä viikonlopun aikana Maria Turtschaninoffin nuorten fantasiakirjan Maresi (Tammi, 2014), ja luonnonläheinen kirja sopii juhlistamaan teemaviikon päättymistä.


"Kryptan ovi ei näytä ollenkaan ovelta. Tiedon talon läpi kulkevan käytävän seiniä on koristeltu ulokkeina kohoavin pilarinpuolikkain, ja yhdessä kohtaa kahden pilarin välissä kohokuvakirjoitus. Siitä ei erota minkäänlaista saranaa, ei kädensijaa, ja asiaa tuntemattoman on helppo kuvitella että teksti on pelkkä koriste. Mutta ovi se on, ovi joka johtaa saaren kaikkein pyhimpään, paikkaan, jota Akka hallitsee. Minulla oli tapana kiiruhtaa oven ohi niin nopsaan kuin pystyin. Akka hallitsee tietoa ja kuolemaa, siksi hänelle pyhitetty paikka on hautakammiossa Tiedon talon alla. Minä rakastan tietoa, mutta kuolemasta olen saanut tarpeekseni." (s. 84)

Kirjan tapahtumat sijoittuvat naisten asuttamalle saarelle, jossa he asuvat Punaisessa luostarissa ja pitävät hallussaan monenlaista viisautta ja salattua tietoa. Luostarin sisaret tarjoavat turvapaikan vainotuille naisille, ja eräänä päivänä saarelle saapuu pieni Jai, syvät arvet selässään ja sielussaan. Luostarin nuori noviisi Maresi tarjoaa Jaille ystävyyttään, ja saa tämän viimein avautumaan kotioloistaan ja syistä, jotka ajoivat hänet pakosalle, etsimään turvaa Punaisesta luostarista.

Maresi etenee hyvin rauhallisesti, ja vasta kirjan loppupuolella alkaa tapahtua enemmän, kun Jain omaiset hyökkäävät saarelle. Minä pidän verkkaisesta fantasiasta, ja oli mukavaa lueskella luostarin arkipuuhien kuvauksia kirjan alkupuolelta. Kirjan kerronta on kaunista, ja luostarin sisarten yhteys luontoon ja omiin jumaliinsa on mielestäni Maresin parhaita puolia.

Silmäilin kirjan kommentteja Goodreadsista, ja siellä joku mainitsi kirjan voimakkaan naiset hyviä - miehet pahoja -asetelman. Tämä seikka pisti omaankin silmääni, ja hieman karsastan näin korostettua vastakkainasettelua sukupuolten välillä. Siitä huolimatta Maresi oli viihdyttävää luettavaa, ja kirja jäi sen verran kiintoisaan kohtaan, että lukisin Maresin myöhemmistä vaiheista mielelläni lisää. Aivan pian toiveeni ei toteudu, sillä vaikka Maresille ilmestyy syksyllä jatko-osa, sen tapahtumat sijoittuvat Punaista luostaria edeltävään aikaan.


Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu useassa blogissa. Tässä muutama linkki, ja googlettamalla löytyy lisää: Taikakirjaimet, Mari A:n kirjablogi, Cats, books & me ja Eniten minua kiinnostaa tie
Kirjan tietoja:
Maria Turtschaninoff: Maresi. Kröniker från Röda klostret (2014)
Suomennos Merja Kyrö
Tammi, 2014
212 sivua

Aino Sutinen: Vaimoksi vuorille & Taksi Kurdistaniin

Aino Sutisen reppumatkasarjakuvat vievät lukijan nojatuolimatkoille Etelä-Kaukasiaan ja Lähi-itään. Vaimoksi vuorille (Neon Tunisia, 2015) ja Taksi Kurdistaniin (Asema, 2009) omaavat samanlaisen perusidean: yksin matkaava nainen tutustuu uusiin maihin ja kulttuureihin, ja kirjaa havaintojaan sarjakuvan muotoon.  


Taksi Kurdistaniin -albumi minulle paremmin kuin Vaimoksi vuorille -albumi, sillä siinä kulttuurihavainnot olivat mielestäni nasevampia ja pohdiskelupuoli korostui enemmän. Lähi-idän miesten hallitsemassa kulttuurissa on ehkä ollut mehevämmin aineksia naisen aseman puntaroinnille, sillä albumin päähenkilökin joutui kokomaan ahdistelua miesten taholta kulkiessaan yksin kaduilla.

Matkanteon yleisestä helppoudesta tai vaikeudesta albumeissa ei juuri turistu, ja minua tämä puoli jäi kiinnostamaan. Päähenkilön matkanteko tuntui sujuvan ilman suurempi ongelmia, olipa määränpää millainen maankolkka hyvänsä. Albumien hyviin puoliin kuuluu silti se, ettei niissä kierretä turistinähtävyyksiä, vaan kuvataan kohtaamisia paikallisten kanssa ja koetetaan tavoittaa yhteyttä arjen kokemuksiin.

Sutisen pelkistetty piirrostyyli ei ole minun suosikkityylini, ja tässäkin suhteessa Taksi-albumi vei voiton. Sen ruuduista löytyi enemmän yksityiskohtia katsottavaksi ja kokosivun kuvat olivat näyttäviä:

Pari näytettä Taksi Kurdistaniin -albumista.

Vaimoksi vuorille -albumin kuvitus oli yksinkertaisempaa, mutta ruudut olivat silti hyvin eläväisiä:

Bongaa kuvasta aito kärpänen. :D

Molemmissa albumeissa oli mukana leppoisaa reissuhuumoria, ja albumeja piristivät mustavalkoiset valokuvat kohdemaista. Ne olivat ehdottomasti plussaa albumeille, ja olisin mieluusti katsellut kuvia enemmänkin. Omatoimimatkoja kaipaaville Sutisen albumit saattavat nostattaa matkakuumetta. Itse taidan kuitenkin valita erilaisia, helpompia reissukohteita.

Osallistun bloggauksella TuijaTa-blogin emännöimään kirjablogien naistenviikkoon.


Goodreads: Vaimoksi vuorille saa 2 tähteä ja Taksi Kurdistaniin 3 tähteä
Mistä sarjakuvat minulle? Kirjaston sarjakuvia
Muualla verkossa:
* Vaimoksi vuorille -sarjakuvaa on luettu mm. blogeissa Kirjakkko ruispellossa, Lukupino
* Molemmat sarjakuvat on luettu blogeissa Kirjojen keskellä ja Mari A:n kirjablogi
Sarjakuvien tietoja:

Aino Sutinen: Vaimoksi vuorille - Reppumatkasarjakuvia Etelä-Kaukasiasta
Neon Tunisia, 2015
118 sivua 

Aino Sutinen: Taksi Kurdistaniaan - Reppumatkasarjakuvia Lähi-Idästä
Asema, 2009
62 sivua 

23. heinäkuuta 2016

6 naisen kirjoittamaa kirjaa

Kirjablogien naistenviikko -teema jatkuu blogissani muistelosarjalla, ja tällä kertaa valitsin arkistoista kuusi naisten kirjoittamaa kirjaa. Nämä kaikki ovat mielestäni myös erinomaisia kesäkirjoja, joten ne sopivat vinkattavaksi siitäkin syystä.

George Eliot: Middlemarch (julkaistu 10.8.2013)

Luin tämän ihastuttavan englantilaisklassikon blogini alkuaikoina, ja kirjan pituuden ei pidä antaa säikäyttää. Kirja kuuluu mielestäni helposti lähestyttäviin klassikoihin, ja sen henkilögallerian toimista piirtyi hienoa ajankuvaa. Olen liittänyt juttuuni lainauksen kirjan kohdasta, jossa tiivistetään avioliiton olemus näin onnistuneesti:

"Avioliitto, johon hyvin monet kertomukset päättyvät, on meidän päivinämmekin vielä jonkin uuden alku kuten se oli Aatamille ja Eevalle, jotka viettivät kuherruskuukautensa Paratiisissa, mutta saivat ensimmäisen pienokaisensa autiomaan orjantappuroiden ja takiaisten seassa. Se on edelleen kodin eepoksen alku - vähittäistä pyrkimystä täydelliseen yhteenkuuluvaisuuteen, joka vuosien karttuessa toteutumistaan toteutuu, niin että yhteinen vanhuus on onnellisten yhteisten muistojen elonkerjuuaikaa - tai sen auttamatonta menettämistä."


Upeaniminen kirja on sisältönsä puolesta tasokas lukuromaani. Muistan vieläkin, miten vaikeaa sen tähdittäminen minulle jostain syystä oli. Ensin annoin sille vain kolme tähteä, mutta onneksi tulin katumapäälle ja kävin aikanaan nostamassa tähtimäärän neljään. Kirjan loppuratkaisu oli muistaakseni laimea, mutta muutoin Punaisen sään tiikereissä oli hyvin latautunut tunnelma.


Helena Wariksen Pohjankontu-trilogia oli viime kesäni parhaita kirjoja. Todella lumoavaa, luonnonläheistä fantasiaa. Osat olivat omanlaisiaan, mutta sarja säilyi tasokkaana viimeiselle sivulle asti. Sarjassa on mukana kaunis rakkaustarina ja jännitystä, ja yleistunnelma on muistini mukaan rauhallinen. Uskallan siis vinkata sarjaa myös heille, jotka eivät  tavallisesti lue fantasiaa.


Nina Hurma: Yönpunainen höyhen (julkaistu 25.10.2013)

Löysin Nina Hurman noir-sarjan pian blogini aloittamisen jälkeen, ja tykästyin kovasti 1920-luvun Helsingin tunnelmiin. Sarjan kakkososa Hatuntekijän kuolema on vielä tätä sarja-aloitustakin parempi, mutta mielestäni osat kannattaa lukea oikeassa järjestyksessä. Toivottavasti sarja jatkuu, sillä tämä on eräs kotimainen dekkarisuosikkini.

Zadie Smith: Kauneudesta (julkaistu 17.5.2016) 

Smithin yliopistomiljööhön sijoittuva romaani oli kevääni parhaimmistoa. Parhaimmillaan kirja on hauska ja hillitön, ja onnistunut henkilögalleria sai minut oitis kiinnostumaan toimistaan.


Nobel-voittajan Martha Quest-sarja (eli oikealta nimeltään Väkivallan lapset -sarja) kertoo nuoren naisen tarinaa. Tapahtumien ajanjakso ulottuu toisen maailmansodan molemmille puolille, ja tapahtumapaikkoina ovat Rhodesia ja Lontoo. Sarja on paikoin ollut minulle hidaslukuinen, mutta antoisa. Sarjan aloitusosa oli erinomainen, ja toivon saavani viisiosaisen sarjan päätösosan luettua loppuun tämän kesän aikana.

Blogimuistelusarjani aiemmat osat:

6 pientä tarinaa
6 kirjaa pari(sta)suhteesta
6 kirjaa kesän odotukseen

22. heinäkuuta 2016

Silvia Avallone: Teräs

Silvia Avallonen Teräs (Minerva, 2014) oli kesälukumaratonini kiistaton tähti. Olin lukenut kirjaa 74 sivua ennen maratonia, ja todennut sen erittäin lupaavaksi. Otin kirjan luettavakseni maratonilauantain illan tunteina, ja kirjan äärellä vierähti lopulta yöyhteen asti. Ja heti aamulla oli pakko lukea kirja loppuun. Teräs oli minulle melkoinen page turner, ja Annan ja Francescan kesä imaisi minut voimalla mukaansa.

"Vedenpinnalla kellui pieniä hyttysenmunia. Paksu ja lämmin neste oli täynnä vastasyntynyttä elämää.
    Francesca ja Anna kulkivat ruovikon poikki paljain jaloin ja nauraa kihersivät. Nilkkoja kutitti joka askeleella, ja se tuntui ihanalta.
    Verryttelyhousujen lahkeet oli kääritty polven korkeudelle ja tennistossut ripustettu vyötärölle. Anna vakoili Francescaa ruokojen takaa. He leikkivät piilosta halkoessaan usvassa hyönteisten reittejä.
    "Oletko varma, että pidät minusta ensi vuonnakin?"
    "France, älä viitsi!"
   Tytöt olivat paikan kasvannaisia. Jokaisella tuulen henkäyksellä suolla satoi siitepölyä kuin lunta. Jopa valo oli pysähtynyt. Turvonnut ja hehkuva aurinko roikkui taivaanrannalla menemättä mailleen." (s. 130)


Teräksen tapahtumat sijoittuvat toscanalaiseen rannikkokaupunkiin, jonka terästehdas tuo leipää pöytään alueen asukkaille. Kirjan päähenkilöinä ovat 13-vuotiaat kauniit ystävykset Anna ja Francesca, jotka säteilevät elinvoimaa kotisohvalle asti. Vaikka ylläoleva lainaus vihjaa neitosten harrastavan lapsekkaita leikkejä, on Teräs erittäin aistillinen ja täynnä seksuaalista latausta - paikalliset pojat alkavat tiedostaa nuorten naisenalkujen houkutusvoiman. Eivätkä Anna ja Francesca epäröi käyttää avujaan hyväkseen. He tietävät olevansa kauniita ja nauttivat ystävyydestään ja sisäisestä tulestaan, mutta kestääkö ystävyys rakkauden voimaa?

Teräksessä on myös yhteiskunnallista sanomaa, sillä globaali kilpailu ajaa terästehtaan ahtaalle. Italialaisen työväenluokan taloudellinen ahdinko on käsinkosketeltavaa, ja Annan ja Francescan perheenjäsenien kautta lukijalle avautuu paikoin jopa brutaali maailma, jossa valta on miehillä ja lisätuloja ja helpotusta arjen raadantaan hankitaan sieltä mistä niitä on saatavilla. Huumeet ja väkivalta ovat räikeä vastakohta Annan ja Francescan tietynlaiselle viattomuudelle, ja tästä vastakkainasettelusta kumpusi Teräksen voima omaan lukukokemukseeni.

"Anna katsoi Alessiota samalla tavalla kuin apinaa eläintarhassa, toisaalta uteliaana, toisaalta säälien. Mitähän veli oli koko yön puuhannut? Anna oli nuori, mutta hän ei ollut hölmö. Hänen elinympäristössään vallitsi vahvemman oikeus, ja säännöt olivat julmat. Lisäksi hänen isänsä oli sellainen kuin oi, toivoton tapaus. Anna oli jo saanut tuntea nahoissaan, millainen maailma saattoi olla." (s. 66 - 67)

Annan ja Francescan välillä on kemiaa, joka toimi kirjan loppuun asti. Kirja saa minulta viisi tähteä Goodreadsiin, ja kohoaa korkealla kesäkirjojen listallani.

***
Kirjasta on tehty Italiassa elokuva, joten saan pisteen Seitsemännen taiteen tarinat -haasteeseen. Olen nähnyt elokuvasta vain alla näkyvän trailerin, mutta se vaikuttaa kohtalaiselta. Jos leffasta olisi saatavilla esim. englanninkielinen tekstitysversio, saattaisinpa sen katsella:


Tässä vielä kirjasta tehty traileri (en oikein vielä osaa suhtautua näihin "vakavasti", mutta onhan se tavallaan hauskaa, että joku videonpätkä johdattelee kirjan tunnelmiin):


Osallistun bloggauksella TuijaTa-blogin emännöimään kirjablogien naistenviikkoon.


Goodreads: 5 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Kirjan tietoja:
Silvia Avallone: Acciaio (2010)
Suomennos Taru Nyström
Minerva, 2014
427 sivua

21. heinäkuuta 2016

Silja Pitkänen: Pariisin taivaan alla

Silja Pitkäsen Pariisin taivaan alla (Savukeidas, 2016) aloittaa uuden, lapsille suunnatun matkakirjasarjan. Kirja oli kesälukumaratonini aloituskirja, ja sopi siihen tehtävään oikein hyvin: pääsin Vasili-vaarin ja hänen lastenlastensa Mimosan ja Miskan kanssa tutustumaan Pariisin nähtävyyksiin ja taidemaailmaan. Kirjan ideana on, että vaari esittelee Mimosalle ja Miskalle nuoruutensa tärkeää kaupunkia ja johdattelee lapsia uuden kulttuurin pariin.

"Tehdäänpä pieni aikamatka vielä minun nuoruuttanikin kauemmas ja käydään katsomassa Panthéonia, tulkaa!"
    Vaari johdatti lapsenlapsensa kohti pyhäkköä puhellen samalla iloisesti, mutta Mimosa oli huomaavinaan hänen hilpeytensä taustalla hivenen surumielistä kaipausta. Mimosa tuumi, ettei vaarin varmasti ollut helppoa siirtyillä ajatuksissaan menneen ja nykyisyyden välillä - yhtäkkiä hän ja Miska olivat keskellä vaarin nuoruudenmaisemia ja muistoja, ja asiat kerrostuivat ja sekoittuivat." (s. 34)


Kirjassa ei ole minkäänlaista seikkailullista juoniainesta, kuten monessa pitempitekstisessä lastenkirjassa ymmärtääkseni tuppaa olemaan. Pääpaino on kirjan nimen mukaisesti Pariisissa, ja minua se toki viehätti, mutta samalla mietin miten kohderyhmän mielenkiinto pysyy yllä. Toivon sen pysyvän, ja innostavan tutustumaan kirjan esittelemään kaupunkiin. Pariisin taivaan alla -kirja ei arastele ranskan kieltä, sillä kirjan tekstiin on mahdutettu ujostelematta muutama ranskankielinen lausahdus. Hyvä hyvä! Minusta on hienoa tuoda esille maan omaa kieltä ja sitä, että reissatessa on hyvä osata muitakin kieliä kuin englantia.

Pitkänen on takakannen mukaan tietokirjailija. Pariisin taivaan alla -kirjassa ei mielestäni sorruttu aivan pahimman luokan luennointiin, sillä teksti eteni kohtuullisen jouhevasti. Ihmettelin silti, miksi kirja piti aloittaa kohtauksella, jossa kuvataan lennolle lähtemiseen liittyvää toimintaa. Lähtöselvityssysteemien selostaminen ei ollut minusta se maailman mielenkiintoisin tapa aloittaa lastenkirja. Mutta kun siitä pääsee yli, odottavat Pariisin Louvre ja monet muut kiinnostavat paikat.

Kirjassa on Mika Vaaranmaan tekemää kuvitusta, ja viehättäville mustavalkokuville annan ison plussan:


Osallistun bloggauksella TuijaTa-blogin emännöimään kirjablogien naistenviikkoon.


Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogissa Lastenkirjahylly
Kirjan tietoja:
Silja Pitkänen: Pariisin taivaan alla (Mimosa ja Miska I)
Kuvitus Mika Vaaranmaa
Savukeidas, 2016
143 sivua

20. heinäkuuta 2016

Naisten aakkoset: F

Naisten viikon kunniaksi jatkan osuuttani Tarukirjan Margitin aloittamassa Naisten aakkoset -haasteessa. Vuorossa on F-kirjain:

Kuka on suosikkikirjailijasi?

Ranskalainen Fred Vargas ja hänen komisario Adamsberginsa kuuluu dekkarigenren suosikkikaartiini. Omalaatuinen pikku miekkonen antaa ajatuksensa vaeltaa, ja lukija voi vain nautiskella.

"Adamsberg oli kaiketi  tuhonnut kuormalasteittain herneitä poliisin urallaan. Hänen päämäärätön kuljeskelunsa oli kuitenkin tuottanut koko joukon nokkelia ajatuksia. Ne muistuttivat ehkä pikemminkin levälauttoja kuin herneitä, se oli totta, mutta kasvi on aina kasvi ja ajatus on aina ajatus. Kun ajatus on lausuttu ääneen, kukaan ei enää kysy onko se poimittu kynnetyltä pellolta vai mutalammikosta." (Fred Vargas, Painu tiehesi ja pysy poissa)


Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Nimeän jälleen erään musiikkimaailman suosikkini: vahvaääninen Paloma Faith. Persoonallinen, sanoja reippaasti painottava laulutyyli vetosi minuun aikoinaan kai ensi kuulemalta, ja naisen musiikkivideot ovat näyttävää katsottavaa. Parhaimmillaan tuntuu, kun silmien edessä pyörisi pieni elokuva. Tässä maistiainen, Picking Up the Pieces -kappale:



Kaksi vaihtoehtoista kysymystä (voit tietysti vastata molempiin, jos haluat): a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille? Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.

Monika Fagerholmin kirjat ovat kiinnostaneet minua suuresti jo hyvän aikaa. Mm. Ihanat naiset rannalla on ollut kesäsuunnitelmissani monena kesänä. Kirjan pohjalta filmattiin elokuva vuonna 1998. Se jäi minulta aikoinaan katsomatta. Vieläköhän tuo toimisi?

Kuva IMDb: http://www.imdb.com/title/tt0119351/
 
Aiemmat aakkosjuttuni:

19. heinäkuuta 2016

Donna Leon: Falling in Love

Heippa hei, komisario Brunetti - pitkästä aikaa! Donna Leonin sympaattinen venetsialaiskomisario valloitti minut ennen blogiaikani alkua, mutta jossain vaiheessa tympäännyin sarjassa toistuviin piirteisiin. Vuonna 2007 suomeksi ilmestynyt Verikivet taisi ennen kesäkuuta olla 'tuorein' lukemani Leonin dekkari. Sen jälkeen noin kymmenkunta Brunetti-kirjaa on jäänyt kesken tai kokonaan lukematta, mutta kesäkuun reissulla löysin paikallisesta kirjakaupasta viime vuonna englanniksi ilmestyneen kirjan Falling in Love (Arrow Books, 2015). Sitä ei ilmeisesti ole vielä suomennettu, mutta jos Otava jatkaa Leonin kääntämistä, osa on vuorossa seuraavana, tänä vuonna ilmestyneen Ansionsa mukaan (Otava, 2016) jälkeen.

Kirjan takakansi kertoo, että henkilögallerissa on mukana sarjan alkuajoilta tuttu oopperadiiva Flavia Petrelli. Tämä oli minulle hyvä lukuhoukutin, sillä sarjan aloitusosat ovat mielestäni erinomaisia. Näyttävän näköinen pokkari lähti mukaan rantalukemiseksi, ja sitten oli jännityksen paikka: vieläkö Brunetti tympäännyttää vai olisiko taas ihastuksen aika? Hyvin kävi: Falling in Love oli mainiota lomaluettavaa, ja sarjan ominaispiirteet oli upotettu oopparapainotteiseen juoneen varsin näppärästi eli ne eivät olleet häiritsevän paljon esillä. Ei siis liikaa tietokoneiden kanssa aina niin näppärää Signorina Elettraa, Brunettin perheasioita, Brunettin kärhämöitä pomonsa kanssa eikä etelän miesten vallan tai yleisen korruption päivittelyä.


Kirjan rikosjuttu on muistini mukaan hyvin tyypillinen Brunetti-tapaus: pitkään on epäselvää, onko mitään rikosta edes olemassa. Kaikki alkaa siitä, kun Flavia-diiva huolestuu ylitsepursuavista lahjoista, joita tuntematon ihailija alkaa hänelle lähettää. Satamäärin keltaisia ruusuja näytöksen jälkeen, kalliita koruja - onko ihailija järjissään? Venetsiassa esiintymässä oleva Flavia kertoo huolistaan vanhalle tuttavalleen Brunettille, ja komisario haluaa auttaa ystäväänsä. Tapahtumat lähtevät tästä asetelmasta verkkaisesti liikkeelle, mutta sehän kuuluu asiaan Brunetti-kirjoissa.

Pidin kovasti kirjan oppperamiljööstä. Se toi tapahtumiin dramatiikkaa, jota ei puuttunut myöskään loppuratkaisusta. Falling in Love oli mielestäni onnistunut kokonaisuus sarjan vanhan ystävän näkökulmasta. Se ei tuonut Brunettin hahmoon mitään uutta ja ihmeellistä, mutta tuntui kuin olisin tavannut hyvän tuttavan vuosien jälkeen. Kirja onnistui nostattamaan minussa Brunetti-innostusta, ja luulenpa syksyllä etsiväni käsiini noita viime vuosina väliin jättämiäni sarjan osia.

Osallistun bloggauksella TuijaTa-blogin emännöimään kirjablogien naistenviikkoon.


Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Oma ostos
Muualla verkossa: Kirsin kirjanurkassa on kattava juttu komisario Brunetti -sarjasta
Kirjan tietoja:
Donna Leon: Falling in Love (2015)
Arrow Books, 2016
278 sivua

18. heinäkuuta 2016

Elina Pitkäkangas: Kuura

Naistenviikko on täällä taas! TuijaTa.Kulttuuripohdintoja -blogi emännöi kirjablogien naistenviikkoa, ja olen tänä vuonna mukana viikolla peräti joka päivä. Blogijuttujeni aiheet eivät osu nimipäiväsankarittarien nimiin, mutta sehän ei haittaa - naisten kirjoittamaa kirjallisuutta on luvassa ja pari juttusarjaa etenee naisvetoisesti.

Aloitan viikkoni kiinnostavalla fantasiauutuudella, Elina Pitkäkankaan esikoisromaanilla Kuura (Myllylahti, 2016).

Haastelogon on tehnyt Yöpöydän kirjat -blogin Niina.

Kuura tuo ihmissudet suomalaiseen kaupunkiympäristöön. Tapahtumapaikkana on Turun lähellä sijaitseva, muureilla ympäröity Kuurankero, jota vartioidaan tiiviisti ihmissusien uhan vuoksi. Kuura on YA-fantasiaa, joten päähenkilöinä ovat lukiolaisteinit Inka ja Aaron. Heidän lukiolaiselämäänsä on luvassa ihmissusi-actionia ja tunnemyrskyjä, sillä Kuurassa molemmat löytävät rakkauden, jota muu yhteisö ei hyväksy.

Täytyy sanoa, että kirjan nuoren romantiikan kuvaukset vienosti hymyilyttivät, mutta onhan se mukavaa, että kirjaan on otettu hempeilyäkin mukaan:

"Paljonko sä olet juonut?" Leo kysyi nyt, kun pyörin peilin edessä mekkoni helmaa ihastellen.
    "En mä ole juonut yhtään", valehtelin hymyssä suin.
    "Inka mulla on suden hajuaisti. Mä tiedän, että sä oot vetänyt mun rommia just äsken."
    "No vähän otin, mitä sitten? Mä oon kahdeksantoista."
    Leo tuhahti laskiessaan avaimet eteisen pöydälle. Sitten hän käveli luokseni ja käänsi minut ympäri. Katse kulki hävyttömän hitaasti päästä varpaisiini, aivan kuin hän olisi skannannut jokaisen pienen yksityiskohdan ulkonäöstäni.
    "Uskaltaako sua edes suudella?"
    "Joo, jos sua ei haittaa saada huulikiiltoa naamaan."
    Mies virnisti laiskasti. "Sano, että se maistuu mansikalta."  (s. 186)

Mansikanmakuisten suudelmien välissä oli parhaimmillaan yllättävän päteviä toimintajaksoja. Kirjan tapahtumat sysää liikkeelle Inkan veljen vakava loukkaantuminen, ja Inkan vakaa päätös pelastaa veli saattaa koko Kuurankeron arvaamattomaan tilanteeseen. Varsinkin kirjan loppupuolen räväkkyys saivat sivut kääntymään, ja Kuuran loppuratkaisu jätti henkilöt erittäin kiinnostavaan vaiheeseen.

Inkan ja Aaronin persoonat kannattelivat hyvin kirjaa, mutta osittain syynä oli se, että heidän luonteisiinsa oli onnistuttu kirjoittamaan oman ärsyyntymiskynnykseni ylittäviä piirteitä: Inka tahtonainen kynnenkärkiään myöten, ja Aaron varakkaan perheen söpö poika. Inka ja Aaron eivät olleet tylsän harmaita tyyppejä, ja siksi jaksoin kiinnostua heidän edesottamuksistaan.

Ihmissudet oli Kuurassa tuotu uskottavan oloisesti keskelle muutoin normaalilta vaikuttavaa arkea. Tätä jännitin kirjassa etukäteen eniten, sillä ihmissusikirjallisuus ei missään muodossa eksy kovin usein lukupinooni. Turhaa jännitin, sillä Kuuran ihmissudet toimivat mainiosti. Toivottavasti Inkan ja Aaronin tarina jatkuu, sillä Kuura oli erinomaista kesäviihdykettä ja lukisin mieluusti lisää hukkien sävyttämää fantasiaa.

Viehättävä kansilehti!

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Sain arvostelukappaleen. Kiitokset kustantajalle!
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogissa: Kirjaneidon tornihuone, Vinttikamarissa, Dysphoria ja Todella vaiheessa.
Kirjan tietoja:
Elina Pitkäkangas: Kuura
Kansi: Karin Niemi
Myllylahti, 2016
355 sivua

15. heinäkuuta 2016

Andrew Michael Hurley: Hylätty ranta

Löysin Andrew Michael Hurleyn kirjan Hylätty ranta (WSOY, 2016) kirjablogeista, sillä katalogien selailussa kirja ei jäänyt haaviini (enkä ole syksyn tai kesän tarjontaan vielä ehtinyt edes tutustua). Kirjan kauniista kannesta on liikkeellä mustaa ja valkeaa versiota, ja sattumalta lähikirjastossani oli paikalla molempia. #firstworldproblem: kumman lainaan? Valitsin pikalainahyllyn valkean version, sillä musta kansi tuntui liian synkältä kesäisiin lukuhetkiin.
Erittäin kaunis kansi!

Blogijuttujen perusteella minulle jäi mielikuva, että osa lukijoista on odottanut kirjassa olevan kauhugenren piirteitä. Minä lähdin lukemaan kirjaa vailla isoja kauhu- tai muitakaan odotuksia. Suurimmat odotukset omalle lukemiselleni latasi se tieto, että Hurleyn kirja on palkittu Britanniassa vuoden 2015 parhaana esikoisromaanina. Vaikuttava avaus kirjailijanuralle, se on todettava. Hylätyn rannan kieli on parhaimmillaan  lähes runollista, ja sen lukeminen oli nautinto:

"Sellaiseen oli tietysti helppo suhtautua ivallisesti, mutta niillä main nykyajasta näkyi merkkejä niin vähän, että Loneyn oli helppo kuvitella elävän menneisyydessä ja olevan - miten sen sanoisi - ikään kuin virittynyt tiettyjä asioita varten.
    Arvaamatta noussut sumu, ukkosen jyrinä mereltä, tuulenhenki joka puhalsi pitkin meriroskien ja vanhojen luiden satoa kantavaa rantaa; jotkut sellaiset merkit riittivät saamaan aikaan tunteen siitä, että jotakin tapahtuisi pian. Vaikka en oikein tiennytkään mitä.
    Ajattelin usein, että aikaa oli siellä liikaa. Aikaa oli sairaalloisen paljon. Se kummitteli kaikkialla. Aika ei valunut pois niin kuin olisi pitänyt." (s. 54)

Kirjan keskeisenä tapahtumapaikkana on ranta nimeltä Loney. Tapahtumien kertojana on teini-ikäinen Tonto, joka on saapunut pääsiäisen viettoon rannan tuntumaan perheensä kanssa. Perheeseen kuuluu mm. mykkä veli, ja uskonnollinen äiti, ja mykkyydestä ja uskonnosta ammennetaan melko lailla kirjan erikoisiin tapahtumiin. Uskon voima on eräs kirjan teemoja, vaikkei sitä liiaksi korostettukaan ja juuri tästä hienovaraisesta otteesta katolilaisuuteen muodostui iso osa Hylätyn rannan omalaatuisesta tunnelmasta. Perheen ja paikallisväestön välille muodostuvat jännitteet hoitivat loppusilauksen.

Hylätty ranta eteni hitaasti, ja kesti pitkän aikaa ennen kuin mitään sen kummempaa alkoi hahmottua. Kiihkeiden jännärien ystäville kirja saattaa siis olla pettymys (kirjaan oli laitettu 'jännitys' tarra), mutta itse tykkään lukea silloin tällöin ei-tapahdu-mitään -tyylisiä kirjoja. Niissä pitää vain olla jokin muu juttu, joka pitää melenkiinnon yllä. Hylätyn rannan tapauksessa kerronnan maalailemat rantafiilikset saivat minut jatkamaan lukemista, ja saihan kirja toki lopulta huipennuksensa, vaikkei aivan kaikkea selitettykään auki lukijalle. 

Minua kirjan aution, hylätyn rannan tunnelmat miellyttivät neljän Goodreads-tähden arvoisesti.

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Kirjakaapin kummitus, Lukuisa, Ullan luetut kirjat ja Dysphoria.
Kirjan tietoja:
Andrew Michael Hurley: The Loney (2014)
Suomennos Jaakko Kankaanpää
WSOY, 2016
427 sivua

13. heinäkuuta 2016

Vuosi kuvina - 12 kuvaa Ainolan puistosta

Vuosi kuvina -projektini on päässyt maaliin ja 12 kuvaa Oulun Ainolan puistosta on otettu. Tämän haasteen ideana on kuvata samaa paikkaa kuukauden välein. Haastetta on toteutettu jokusessa kirjablogissa, ja mm. Luettua elämää -blogin kuvakooste oli eräs innoittajani aloitellessani omaa kuvausprojektiani viime elokuussa.

Valitsin kuvauspaikaksi vehreän Ainolan puiston. Alla olevasta kuvasarjasta näkyy, ettei kuvauskohta ole joka kuukausi osunut millintarkasti samaan kohtaan mutta tarpeeksi lähelle sentään. Monesti kuvaa ottaessa tuntui, ettei luonnossa ole tapahtunut juuri mitään sitten edellisen kuvan. Nyt koko sarjaa katsoessani huomaan erityisesti värien muutokset: joulukuussa sävyt muuttuivat mustavalkeiksi, huhtikuussa kuukauden väri oli ruskea ja yhtäkkiä joku käänsi kesän päälle toukokuussa.

Projekti oli yllättävän hauska ja olen iloinen, kun viitsin käydä nappaamassa kuvan joka kuukausi. Alkuvuoden pakkasilla puuha koetteli motivaation rajoja, mutta 12 kuvan sarjaa on mukava katsoa taaksepäin. Näin vuodenajat vaihtuivat kuluneena vuonna:

Elokuu 15.8.2015


Syyskuu 19.9.2015


Lokakuu 18.10.2015


 Marraskuu 16.11.2015


Joulukuu 13.12.2015


Tammikuu 17.1.2016


Helmikuu 21.2.2016


Maaliskuu 20.3.2016


Huhtikuu 24.4.2016


Toukokuu 21.5.2016


Kesäkuu 12.6.2016


Heinäkuu 11.7.2016

12. heinäkuuta 2016

Isabel Allende: Henkien talo

Intensiivisen lukumaratonin jälkeen palailen kesäkuun parhaimpaan lukumuistooni eli Isabel Allenden Henkien taloon (Otava, 2010). Kirja on odottanut lukemistaan hyllyssäni pitkään, ja olen sitä jokusen kerran kaihoisasti selaillut. Teksti on vaikuttanut niin tiiviiltä, että olen siirtänyt kirjan lukemista monta kertaa. Halusin varata Henkien talolle rauhallista lukuaikaa, ja kesäkuussa kirja viimein lähti mukaani lomareissulle. Henkien talo on ollut suosittua reissulukemista, sillä myös Pähkinäkukkulan Marjaana reissasi henkien kanssa, suuntana Praha. Minulla henget olivat mukana Sardiniassa, ja jutun lopussa on muutama kuva saaren lomamaisemista.


"Clara vietti lapsuutensa ja astui nuoruusikään kotinsa seinien sisällä, keskellä uskomattomia tarinoita ja rauhallista äänettömyyttä, jossa aikaa ei mitattu kelloilla eikä kalentereilla; jossa esineet elivät omaa elämäänsä, haamut istuivat samassa pöydässä elävien kanssa, menneisyys ja tulevaisuus kuuluivat osana samaan kokonaisuuteen, ja nykytodellisuus oli vain peilinpalasten sekava kaleidoskooppi, jossa kaikki oli mahdollista. Minua ihastuttaa lukea tuolta ajalta olevia muistiinpanovihkoja, sillä niissä kuvaillaan sellaista taianomaista maailmaa jota ei enää ole. Clara ei suojassa elämän kolhuilta itse luomansa maailman keskellä, jossa aineellisen olevaisen proosallinen totuus sekoittui unen meslkeiseen totuuteen, ja fysiikan ja logiikan lait eivät läheskään aina olleet voimassa." (s. 92)

Henkien talo on polveileva, vaiherikas sukutarina, jonka juonilonkerot kurottelevat Chilen valtiollisiin vaiheisiin. Tarina etenee hitaasti, henkilöitä tulee lisää mukaan matkan varrella ja jää luonnollisista syistä pois, mutta erikoinen Clara del Valle säilyy mukana - ainakin hengessä - alusta loppuun asti. Kirjan alussa Clara on lapsi vasta, ja loppusivuille asti tuntemattomana säilyvä kertoja kertoo ja kommentoi tarinaa hänen muistiinpanojensa kautta.

Vaikka kirjan kerronta viehätti minua heti alusta alkaen vei aikansa tottua siihen, ettei tarinalla ei ollut selkeää kiinnekohtaa kehenkään. Kirja on todellakin sukutarina, jossa del Vallen ja Trueban sukujen tiet menevät limittäin ja lomittain. Mutta ihmisvilinään tottui, kun antoi kirjan viedä - salaperäinen kertoja vetää lopussa tarinan yhteen, ja toisinaan sekavalta tuntunut lankavyyhti olikin lopulta hieno kokonaisuus.

Pidin valtavasti Henkien talon verkkaisesta rytmistä, pitkistä lauseista ja maagis-realistisesta kerronnasta. Romaanin sisältö oli sen verran tuhti, että lueskelin kirjaa rauhassa, hätäilemättä silllä liian vauhdikas eteneminen olisi vain pilannut kirjan tunnelman. Olen tyytyväinen, että jätin kirjan lukemisen loma-aikaan, sillä tiedän, että levollinen tunnelma päänupissa vain syvensi Henkien talon taikaa.

Kirjan sivuille mahtuu monenlaisia tunteita, ja Henkien talon loppupuoli on mustanpuhuvaa ja ihmiskohtalot riipaisevia. Silti Henkien talosta jäi valoisa lukumuisto. Kirja on Allenden esikoisromaani. Wow.

***
Saan kirjasta pisteen Seitsemännen taiteen tarinat -haasteeseen, sillä Billie August ohjasi kirjan pohjalta elokuvan vuonna 1993. En ole nähnyt elokuvaa, mutta Youtubesta löytyy traileri. Täytyy sanoa, ettei se vakuuttanut. Kirja oli minulle niin voimakas elämys, että tuntuu mahdottomalta saada vangittua kirjan luomaa tunnelmaa valkokankaalle. Pääosissa on silti kelpo näyttelijöitä: Meryl Streep ja Jeremy Irons.


***
Luin kirjan alla näkyvissä Sardinian maisemissa. Kirjakuvia en reissulla innostunut ottamaan ainuttakaan, sillä keskityin rentoon lomailuun ja blogihommat olivat tauolla ajastettuja postauksia lukuunottamatta. Sardinian kaunis luonto ihastutti, ja ainakin Algheron lähettyvillä on runsaasti hienoja autoilureittejä.


Goodreads: 5 tähteä
Mistä kirja minulle? Voitin kirjan Tarukirja-blogin ¡Hola! español -lukuhaasteesta. Kyseinen lukuhaaste on edelleen eräs suosikkini menneistä lukuhaasteista, ja oli mukavaa saada näin ihastuttava muisto osallistumisesta. Kiitokset Margitille!
Muualla verkossa: Henkien taloa on luettu mm. blogeissa Pähkinäkukkula, Hurja Hassu Lukija, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Nenä kirjassa.
Kirjan tietoja:
Isabel Allende: La casa de los espiritus (1982)
Suomennos Jyrki Lappi-Seppälä
Otava, 2010
436 sivua
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...