26. toukokuuta 2017

Paperilta ruutuun -haasteen koonti

Paperilta ruutuun -lukuhaaste alkoi viime vuoden joulukuussa Karvakasan alta löytyi kirja -blogissa. Haasteen ideana oli lukea kirjoja, joista on tehty tv-sarja. Haasteaikaa olisi jäljellä vielä muutama päivä, mutta vedän oman taipaleeni jo nyt yhteen, sillä en enää ehdi lukea tähän haasteeseen sopivia kirjoja.

Luin haasteeseen kolme kirjaa:

Astrid Lindgren: Ronja, ryövärintytär 
Evelyn Waugh: Mennyt maailma 
Viveca Sten: Sisäpiirissä 


Yhtäkään lukemaani kirjaa en ole nähnyt tv-sarjan muodossa (!). Evelyn Waughin Mennyt maailma oli ehdottomasti kolmikon paras, ja sen myös mielelläni katselisin tv-versiona. Luin kirjan alkuvuoden klassikkohaasteeseen, ja suosittelen sitä lämpimästi brittiläisen, hitaasti kehittyvän romaanin ystäville. 

Ronja, ryövärintytär ei ollut kirjana laisinkaan minun kirjani, mutta saattaisi kenties toimia tv-sarjana minulle paremmin. Viveca Stenin kirjoista tehty dekkarisarja on ilmeisesti aika vastikään pyörinyt meillä tv:ssä, mutta minulta se on mennyt täysin ohi. Olen lukenut Stenin sarjaa parin osan verran, ja niiden perusteella Sandholmin saaristolaismaisemiin kätkeytyvät kierot ihmiset ja rikokset tarjoavat hyvää materiaalia osaavalle tv-tiimille.

Kiitokset mukavasta haasteesta!



25. toukokuuta 2017

Cheryl Strayed: Villi vaellus

Helmet-lukuhaasteeni on tähän asti edennyt rennosti omalla painollaan. En ole suunnitellut lukemisiani haastetta silmällä pitäen, mutta kirjoja on silti kertynyt haasteeseen jo lähes kolmekymmentä. Haasteen 5. kohta Kirjassa liikutaan luonnossa oli kuitenkin sellainen, että halusin ehdottomasti lukea siihen Cheryl Strayedin kirjan Villi vaellus (Like, 2013).

"Käveltyäni vartin PCT:llä kävi kuitenkin harvinaisen selväksi, etten ollut koskaan kävellyt aavikkovuorilla kesäkuun alussa selässäni rinkka, joka painaa reilusti yli puolet omasta painostani.
    Se ei itse asiassa muistuta kovinkaan paljon kävelemistä. Itse asiassa se tuo pikemminkin mieleen helvetin." (s. 58)

En harrasta patikointia, enkä ole myöskään nähnyt kirjasta muutama vuosi sitten tehtyä elokuvaa. Silti kiinnostuin kirjailijan omiin kokemuksiin pohjautuvasta kirjasta blogijuttujen perusteella. Nuori nainen vaeltaa yksin viikkokaupalla Meksikon rajalta Kanadan rajalle ulottuvalla Pacific Crest Trail -reitillä - huh! Tässä kirjassa jos missä liikutaan ulkosalla. Itse en moiseen suoritukseen pystyisi enkä tunne siihen todellisessa elämässä vetoa. Ehkäpä juuri sen vuoksi kirja kiehtoi. Kotisohvalla oli turvallista uppoutua villiin vaellukseen, ja Cherylin päättäväiseen sinnittelyyn reittiä eteenpäin.

Pidin kirjasta erityisesti sen vuoksi, ettei Cheryl ollut taustaltaan mikään huippuunsa trimmattu urheilija. Päinvastoin, hänen taustansa on hyvin vaatimaton, ja retkeilytaitonsa - joiden määrä ei päätä huimaa - hän on oppinut isäpuoleltaan. Cheryl koettaa varustautua reitille parhaansa mukaan, mutta silti hän huomaa taittavansa matkaa liian suuren rinkan ja epäsopivien kenkien kanssa. Sisulla eteenpäin, vaikeuksista huolimatta!

Matkansa aikana Cheryl kertoilee elämänvaiheistaan, ja syistä, joiden vuoksi hän päätti lähteä kulkemaan Pacific Crest Trail -reittiä. Kirjan kerronnasta paistaa amerikkalainen tapa kuvata oma elämäntarina jonkinlaisena suurena selviytymis- ja oppimis/kasvutarinana. Hieman kohottelin kulmiani tälle tyylille, mutta siitä huolimatta Cherylin kertomus oli yllättävän vetävää luettavaa. Cherylin elämä ei ole ollut helppoa, ja tietyt aika rankan kuuloiset vaiheet ikään kuin lakaistaan maton alle kevyellä käsittelyllä. Cheryl sivuutti kuin ohimennen suhteensa huumekoukussa olevaan Joeen ja omaan huumeiden käyttöönsä. No, ainakaan kirja ei ollut rypemistä elämän kolhuissa, vaan siitä hehkui eteenpäin menemisen meininki ja usko omiin voimiin.

"PCT oli käynyt minulle helpommaksi, muttei sentään helpoksi.
    Oli miellyttäviä aamuja ja mukavia iltapäiviä, viidentoista kilometrin pätkiä, jotka tuntuivat taittuvan kuin itsestään. Oli ihanaa uppoutua askeltensa rytmiin ja suksisauvan napsahteluun polulla; hiljaisuuteen ja mielessä soiviin lauluihin ja lauseisiin." (s. 300)

Villi vaellus saa minulta kolme tähteä Goodreadsiin. Reissuhenkisille lukijoille lämmin lukusuositus.


Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Ostin e-kirjan
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Kannesta kanteen, Kirjakirppu, Kirjasähkökäyrä ja Sonjan lukuhetket
E-kirjan tietoja:
Cheryl Strayed: Wild. From Lost to Found on the Pacific Crest Trail (2012)
Suomennos Kirsi Luoma
Like, 2013
345 sivua

23. toukokuuta 2017

Mila Teräs: Jäljet

Tekisipä mieleni huikata heippa taas, blogimaailma! Arkielämässäni on toukokuussa ollut niin paljon kaikenlaista, etten ole muutamaan päivään ehtinyt istahtamaan näppiksen äärelle. Lukuajankin kanssa on ollut hieman niin ja näin. Kovin montaa kirjaa en ole toukokuun aikana lukenut, mutta Mila Teräksen Helene Schjerfbeckistä kertovan romaanin Jäljet (Karisto, 2017) sain luettua loppuun alkukuusta. Kirja oli erittäin mieluisaa luettavaa, joten sillä on mukava aloittaa kirjajuttujen naputtelu pikku tauon jälkeen.

"Bulevardit tuoksuvat vapaudelta. Jokainen kujan aromi on erilainen: niillä savuaa syksy, paahdetut kastanjat, hiki ja likaiset helmet. Kotimaasta muistuttaa vain tupakkakauppa, josta ostan postimerkkejä Helsinkiin meneviin kirjeisiin.
    Suloinen irrallaan olemisen tunne suoristaa selkäni, saa minut unohtamaan sen, että onnun, etten pääse eteenpäin yhtä nopeasti kuin muut." (s. 52)

Teräs lähestyy aihettaan runollisen ja ilmavan kielen kautta. Jäljet on kovin kaukana tiukan kronologisesti etenevästä elämäkerrasta, ja koska itse innostun niistä kovin harvoin, ilahduin Teräksen käyttämästä tyylistä. Kirjan sujuva kerronta lennähteli taiteilijan menneisyyden ja lopunajan hetkien välillä, ja Jäljet tuntui alkuun liian katkonaiselta lyhyiden lukujensa vuoksi. Mutta kunhan ehdin tottua tyylin, en kokenut sitä häiritseväksi. Kaunista kerrontaa oli ilo lukea, ja se onnistui hyvin tasapainoilemaan herkkien sanojen ja arkisen elämän kuvauksen välimaastossa.

Schjerfbeckin elämänvaiheita ja suhdetta taiteeseen käytiin kirjassa läpi juuri minulle sopivalla tarkkuudella - eli ei liian syvällisesti ruotien. Kevyempi tyyli sopi lukuvireeseeni täydellisesti. Kirjan sivuilta piirtyi silti hieno henkilökuva, ja lahjakkaan naisen heikko asema taidemaailman kentällä oli Jälkien kiinnostavinta antia. Mikä sääli, ettei Schjerfbeck pystynyt vain keskittymään taiteeseensa, vaan hänen oli jaettava vähäisiä voimiaan arjen puuhiin. Onneksi sentään sattuma toi hänen tielleen muutamia henkilöitä, jotka ymmärsivät taiteilijan työn arvon.

Romaanista saisi varmaankin enemmän irti, jos tuntisi entuudestaan Schjerfbeckin elämää ja taidetta. Itse lähdin lukemaan kirjaa melkoisen kylmiltään, mutta kirja oli helposti lähestyttävä ja avautuva myös näin. Kuvaliite kirjassa mainituista tauluista olisi silti kruunannut kirjan. Jäljet nimittäin sai minut kiinnostumaan Schjerfbeckin tauluista siinä määrin, että kirjan lukemisen lomassa piti harrastaa googlailua ja tutkia, millaisesta taulusta milloinkin puhuttiin. Jäljet saa minulta neljä tähteä Goodreadsiin.

"Taustalla hortensiat kukkivat hopeamaljakossa kirkkain, aistillisin värein. On varottava, etteivät värit tapa toisiaan. Niiden sointujen tulee yhtyä sillaksi.
    Vasta jälkeenpäin näen, mitä olen tehnyt.
    Olen maalannut näkyväksi omenoiden tuoksun, niiden koko painon." (s. 170)


***
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 39. Ikääntymisestä kertova kirja. Ikääntyminen ei ole kirjan kantavia teemoja, mutta Jäljet kattaa niin ison siivun Schjerfbeckin elämää, että olkoon kirja minun valintani tähän vaikeaan haastekohtaan. Erityisen kirjan loppupuolella Schjerfbeck joutuu kohtaamaan ikääntymisen vaikutuksen julmalla tavalla suhteessaan paljon nuorempaan Reuteriin.

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Kirja vieköön!, Kirjasähkökäyrä, Sinisen linnan kirjasto ja Liikkuva lukulinna
Kirjan tietoja:
Mila Teräs: Jäljet - romaani Helene Schjerfbeckistä
Kansi Tuija Kuusela
Karisto, 2017
285 sivua

13. toukokuuta 2017

Mika Waltari: Mikael Karvajalka

Mika Waltarin tiiliskiviromaanit ovat mieheni suosikkeja, ja hän haastoi minut lukemaan Mikael Karvajalan. "Tämä on tosi hyvä! Kyllä sinunkin kannattaisi lukea tämä." Hellämielisyyden puuskassa annoin periksi, vaikka 780 sivua 1500-luvulle sijoittuvaa historiallista seikkailutarinaa ei saanut minua puhkumaan innosta. Kirja myös tuntui jo ennalta riittävän tutulta, sillä olen kuullut siitä lukuisia ääneen luettuja pätkiä. "Kuuntelepas... "

Kirjasta on meillä kaksi painosta: nuhruisempi ja vähemmän nuhruinen. Nuhruisempi on se, jota "saa" lukea. :)

Kaksi kuukautta siihen meni, mutta sain kuin sainkin Mikaelin saateltua läpi Euroopan melskeiden aina Venetsiaan asti. Matkaa säestivät mieheni kysymykset: joko olet lukenut sen ja sen kohdan? Joko Mikael on saapunut Saksaan/Pariisiin/Roomaan...? Yleensä saan aivan rauhassa lueskella omia kirjojani, jotka eivät vähäisimmässäkään  määrin kiinnosta miestäni (kiusallani luen hänelle joskus takakansien ylisanoja. Varsinkin dekkarien ja nuortenkirjojen hehkutukset herättävät hänessä suurta epäuskoa ja hilpeyttä), joten tämmöinen ylenpalttinen kiinnostus lukemaani kirjaa kohtaan tuntui ennen pitkää rasittavalta. Mutta ehkäpä se toimi myös lukukannustimena. Ilman lukuprojektin herättämää kiinnostusta kirja saattaisi olla vieläkin kesken.

Waltarin (anti)sankarina oleva nuori, syntyperältään epämääräinen Mikael ajelehtii Antti-toverinsa kanssa mm. uskonpuhdistuksen raivokkaisiin aaltoihin, ja kirja tarjoaakin historiasta kiinnostuneelle lukijalle paljon pureskeltavaa. Esimerkiksi uskonnollisuuden aatemaailmaa, kerettiläisyyttä ja kirkon käyttämää valtaa käsitellään tavallisten ihmisten näkökulmasta, monelta kantilta. Mikaelin ja Antin elämästä ei totisesti vaiheita puutu, ja kirjassa seurataan nuoren, viattoman ja idealistisen miehen kasvua kohti elämän julmien lainalaisuuksien ymmärrystä.

Koin kirjan ajoittain raskaslukuiseksi (uskonnolliset pohdiskelut ja taisteluiden kuvaukset eivät ole kiinnostuslistani kärkipäässä), ja sen vuoksi luku-urakkani venyi ja venyi. 

"Näiden masentavien ajatusten vallassa seisoin kauan tuijottaen alapuolellani leviävää Roomaa, jossa ihmiset rosvosivat, kiduttivat ja etsivät väkivaltaista hekumaa villipetojen kaltaisina rikkoen toisia ihmisiä vastaan, niin ettei ihmishenki tai naisen siveys ja kunnia enää ollut halvimman rovon arvoinen. Tämän kaiken nähdessäni minut valtasi hirmuinen epäilys, ettei kenties Jumalaa lainkaan ollut olemassa, sillä köyhä ihmisjärki ei voinut käsittää, että kaikkivaltias, pyhä ja armahtavainen Jumala, joka oli antanut ainoan poikansa kristikunnan syntien lunastamiseksi, saattoi sallia tämän kaiken tapahtuvan, vaan pelkkä ajatus, että Jumala oli tässä pyhimmän kaupunkinsa ryöstössä ja tuhossa osallisena, oli minusta samaa hirmuista pilkkaa kuin sateenkaari, joka näyttäytyi Thomas Müntzerille hänen pyytäessään merkkiä taivaasta luodakseen Jumalan valtakunnan maan päälle. Siksi en voinut nähdä Rooman tuhossa uuden aikakauden syntyä, vaan minut valtasi vapisuttava ajatus, että maailmanloppu oli tullut ja saatanan voimat päästetty valloilleen, jotta keisarista Antikristuksena tulisi maailman herra." (s. 756)

Onneksi Mikaelin vaiheissa ja elämänkokemuksen karttumisen kuvauksissa oli mukana myös huumoria. Mikaelin naisseikkailuihin sisältyi aimo annos hupaisia piirteitä, jotka eivät aina kovinkaan paljon imarrelleet kirjan naishahmoja. Kirjan ajankuva oli paikoin reipasotteisen hersyvää, mutta toisaalta aikakauden raakuuksia kuvattiin ilman suurempia kaunisteluita. Lukutunnelmani olivat siis aika kahtalaiset, mutta on pakko myöntää, ettei kirjasta tullut minun suosikki-Waltariani. En silti ihmettele, että historiasta kiinnostunut mieheni on jaksanut lukea Mikaelin tarinan läpi useampaan otteeseen.

Mikaelin seikkailut jatkuvat toisessa tiiliskivikirjassa nimeltä Mikael Hakim. Sitäkin minulle on jo tyrkytetty luettavaksi, mutta voipa olla, että se jää syksyn lukupinoon. Goodreadsiin Mikaelin tarinan ensimmäinen osa saa minulta pienen pohdinnan jälkeen 3 tähteä.

***
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta. Kirkonmiesten  valta ja sen vaikutukset ovat merkittävä aihepiiri läpi koko kirjan, joten Mikael Karvajalka saa olla minun kirjani tähän minulle alkuun hyvin vaikealta tuntuneeseen haastekohtaan.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Divariostos
Muualla verkossa: Kirjan äänikirjaversio on kuunneltu Kirsin kirjanurkassa
Kirjan tietoja:
Mika Waltari: Mikael Karvajalka - Mikael Karvajalan nuoruus ja merkilliset seikkailut monessa maassa vuoteen 1527 asti kymmenenä kirjana hänen itsensä vilpittömästi kertomana (1948)
WSOY, 1950 (6. painos)
780 sivua

11. toukokuuta 2017

Sarjakuvaa: Nicholas Grisefothin seikkailut 1 ja 2

#satasuomalaista -kulttuurihaaste on saanut minut valppaaksi kirjaston sarjakuvaosastolla. Uusia sarjakuvatuttavuuksia etsiessäni silmiini osui mustanpuhuvilla kansilla varustettu historiallinen sarjakuva, joka lähti oitis kokeiltavaksi. Juha Ruusuvuoren kertoma ja Hannu Lukkarisen piirtämä Nicholas Grisefothin seikkailu pyhäinjäännösten ihmeellisessä maailmassa on jaettu kahteen albumiin (osa 1: Luukauppias ja osa 2: Kauppamiehen kosto). Tarina alkaa vuodesta 1299, joten luvassa on melkoinen aikahyppy ajassa taaksepäin. Albumien takakansi kertoo, että tarina perustuu Ruusuvuoren vuonna 1995 julkaistuun romaaniin Ryöstetty pyhimys. Romaani ei ollut minulle millään tavoin tuttu, joten hyppäsin vailla ennakkotietoja mukaan tarinaan.

Keskiaikaan sijoittuva tarina on taustoitettu erittäin hyvin, sillä kummankin albumin ensimmäisillä sivuilla on lyhyt tekstiosuus, jossa kerrotaan poliittisesta tilanteesta tarinan tapahtumapaikoilla. Turkuun ja sen saaristoon sijoittuva kertomus kieltämättä kaipaakin tätä taustatietoa, sillä ilman sitä Nicholaksen seikkailut olisivat jääneet historiallisilta puitteiltaan liiaksi leijumaan ilmaan - siis tämmöisen ko. aikakautta huonosti (=lue: 1300-luvulla tapahtui... öh?) tuntevan lukijan silmissä.


Seikkailun tapahtumat sijoittuvat Turun tuomiokirkon avajaisten aikaan, ja suuri tapahtuma nostattaa ahneuden pintaan kirkonmiehillä ja muilla mammonaa ja valtaa hamuavilla. Nuori kauppias Nicholas joutuu mukaan kirkon sisäisiin valtataisteluihin, joita on luvassa kahden albumin verran.

Tarinan aihe oli kiinnostava, mutta täytyy myöntää, ettei sarjakuvan piirrosjälki ollut minun makuuni ja tämä verotti lukuinnostustani aika lailla. Mustavalkoisissa ruuduissa oli liikaa mustaa, ja aukeavat vaikuttivat kovin synkiltä. Tavallaan se sopi keskiajan ja hämäräperäisten pyhiinjäännöskauppojen henkeen, mutta 2 x 72 sivua tätä tyyliä oli hieman liikaa minulle.


Sarjakuvan plussapuoliin kuului uskottavan oloinen ajankuva, ja pidin erityisesti syrjäseutujen luonnonläheisen ja pakanallisen elämän kuvauksesta. Albumien luku oli silti sen verran nihkeää piirrostyylin vuoksi, että minun osaltani Nicholaksen seikkailut taitavat jäädä tähän (lisääkin niitä nimittäin olisi tarjolla). Sarjan ensimmäinen osa saa minulta 3 tähteä ja toinen osa 2 tähteä.

Goodreads: Sarjan ensimmäinen osa Luukauppias saa 3 tähteä ja toinen osa Kauppamiehen kosto 2 tähteä.
Mistä sarjakuvat minulle? Lainasin kirjastosta
Sarjakuvien tietoja:

Juha Ruusuvuori (teksti), Hannu Lukkarinen (piirrokset): Nicholas Grisefothin seikkailut 1 - Luukauppias
WSOY, 2006
72 sivua

Juha Ruusuvuori (teksti), Hannu Lukkarinen (piirrokset): Nicholas Grisefothin seikkailut 2 - Kauppamiehen kosto
WSOY, 2007
72 sivua

9. toukokuuta 2017

Henry Marsh: Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta

Neurokirurgi Henry Marshin muistelmakirja Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta (S & S, 2017) sai minut arvostamaan omaa terveyttäni - tai ainakin sitä huoletonta olotilaa, jossa en ole tietoinen sisälläni ja päänupissani mahdollisesti muhivista sairaudenaluista. Marsh kertoo kirjassaan urastaan, kokemistaan onnistumisista ja epäonnistumisista, ja neurokirurgin työssä alati läsnä olevasta herkästä elämän ja kuoleman välimaastosta. Vain pienen pieni erehdys ja potilas menehtyy tai makaa sairaalassa loppuikänsä puhe-ja liikuntakykynsä menettäneenä. Vastapainona kirurgia tarjoaa onnistumisen tunteita ja jännitystä, vaikka suurimpien onnistumisten taakse kätkeytyykin julma totuus:

"Neurokirurgian kipeitä totuuksia on, että erittäin vaikeita tapauksia oppii leikkaamaan hyvin vain harjoittelemalla paljon, mutta se taas tarkoittaa paljon virheitä alussa ja kirurgin taakseen jättämää pitkää vahingoittuneiden potilaiden jonoa. Epäilenkin, että kirurgin on oltava hiukan psykopaatti pystyäkseen toimimaan sillä tavoin, tai ainakin hyvin paksunahkainen. Lempeä lääkäri todennäköisesti luovuttaa, antaa luonnon tehdä tehtävänsä ja keskittyy helpoimpiin tapauksiin. Entinen pomoni, joka oli erittäin lempeä - sama mies, joka leikkasi poikani - tapasi sanoa, että "jos potilaan on määrä vahingoittua, tehköön Jumala sen mieluummin kuin minä". (s. 243)

Enpä taitaisi itse kyetä tämmöiseen elämän ja kuoleman piirileikkiin työpäivissäni (IT-alan työt vaikuttavat kirjan lukemisen jälkeen varsin leppoisalta puuhastelulta). 

Kirjassa on yhteensä 25 erilaista tapausta, ja Marsh käsittelee niitä miellyttävän lukijaystävällisesti ja inhimillisesti. Oudot ja hankalat lääketieteelliset termit eivät häirinneet lukemistani laisinkaan, ja niitä ei onneksi ympätty liikaa mukaan tekstiin. Marsh onnistuu välittämään tapausten kautta lukijalle kaunistelematonta kuvaa kirurgin arjesta, ja siihen kuuluvista valinnoista.

"Hereillä olevan potilaan aivojen leikkaaminen on mahdollista, koska päässä kipua aistivat ainoastaan iho, lihakset ja aivojen ulkopuoliset kudokset. Sitä paitsi aivoissa ei ole katkoviivaa, jonka vieressä lukee "leikkaa tästä" tai "älä leikkaa tästä", ja koska aivokasvaimet näyttävät hyvin paljon itse aivoilta, vahinkoa syntyy helposti. Jos kasvain sijaitsee ruumiin vasenta puolta hallitsevan oikean aivopuoliskon liikekeskuksen lähellä, kuten tässä tapauksessa, saan vihiä mahdollisesta vahingosta vain pitämällä potilaan hereillä." (s. 217)

Kirjassaan Marsh pohdiskelee työhönsä liittyvää etiikkaa, potilaiden kohtaamista ja sairaanhoidon ja sairaala-arjen yleistä tilaa. Teksti etenee jouhevasti aiheesta toiseen, ja oli esimerkiksi kummallisen lohdullista lukea, ettei edes huippukirurgi pysty välttämään jonninjoutavia palavereita, jos hänet on määrätty niihin osallistumaan. Ison organisaation arkeen kuuluvat kuviot tavoittavat kaikki, taidoista ja asemasta riippumatta.

Tv-sarja Teho-osasto (E.R.) oli aikoinaan suuri suosikkini, joten olin erittäin otollista maaperää Marshin kirjalle. Sairaala-arkeen syväsukelluksen tarjoava kirja saa minulta Goodreadsiin 4 tähteä. Jos kirurgian maailma yhtään kiinnostaa, suosittelen lämpimästi tutustumista Marhsin muistelmiin.


***
Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista.

Menovinkki: Henry Marsh on mukana Helsinki Lit -festivaaleilla lauantaina 13.5.2017.

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Arvostelukappale. Kiitos kustantajalle!
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogeissa Kulttuuri kukoistaa, Hyllytontun höpinöitä
Kirjan tietoja:
Henry Marsh: Do No Harm (2014)
Suomennos Ulla Lempinen
Kansi Tuomo Parikka
S & S, 2017
336 sivua

5. toukokuuta 2017

Novellihaasteen kooste

Ompun Novellihaaste päättyy sunnuntaina, ja päätin vetää oman haastetaipaleeni yhteen, sillä en enää ehdi lukea ja blogata haasteeseen. 

Luin haasteeseen yhteensä 27 novellia. Tällä kertaa osallistujilla oli "lupa" blogata myös yksittäisistä novelleista, ja niitä haastepinooni kertyi lopulta vain kahdesta kokoelmasta:

Jaan Kross: Risti ja Cum Laude
Théophile Gautier: Vereviä tarinoita

Kokonaisia novellikokoelmia luin kolme:

Sana Krasikov: Vielä vuosi
Dan Rhodes: Älkää kertoko minulle totuutta rakkaudesta
Bandi: Syytös

Luen todella harvoin novelleja, joten pidän luettujen määrääni minulle hyvänä suorituksena. Ennakkoon luulin saavani luetuksi ja blogatuksi enemmän yksittäisiä novelleja, sillä tämä tuntui helpolta tavalta tutustua eri novellikokoelmiin ja kirjoittajiin. Mutta niin siinä vain kävi, että alkuinnostuksen jälkeen lyhyet tutustumiset jäivät. Alice Munroa minun piti ehdottomasti lukea tähän haasteeseen, mutta hmm, sekin jäi aikomuksen asteelle. Munroa löytyy silti omasta hyllystäni, joten ehkäpä kesällä jatkan tutustumistani hänen tuotantoonsa.

Olen silti tyytyväinen, että sain edes kolme kokoelmaa luettua alusta loppuun. Novellifaniuteni aste ei mielestäni noussut, mutta ilokseni löysin uuden suosikin: Dan Rhodesin vino ja absurdi kerrontatyyli osui lukuhermooni. Hänen tuotantoaan luen taatusti lisää. Lukupinossani odottaa myös Miranda Julyn Uimakoulu, joka kiinnitti huomioni kevään kirjakatalogeissa. Matka novellien maailmassa siis jatkuu.

Kiitokset Ompulle mukavasta haasteesta!


3. toukokuuta 2017

Maria Semple: Missä olet, Bernadette?

Helmet-lukuhaasteen neljänteen kohtaan pitää lukea kirja, joka lisää lukijan hyvinvointia. Suurin osa lukemistani kirjoista sopisi tähän kategoriaan mainiosti, mutta Maria Semplen romaani Missä olet, Bernadette? (Gummerus, 2013) on todellinen täysosumakirja. Bernadetten kamppailu oman elämänsä solmujen kanssa sai minut hykertelemään naurusta ja samalla nostamaan hattua taituruudelle, jolla Semple kietoo kepeyden ja hilpeyden sumuverhoon pohjimmiltaan hyvin surullisen tarinan kunnianhimosta, lahjakkuudesta, idealismista ja unelmista. Päälle vielä ripaus lämminhenkisyyttä ja rakkautta. Pääsiäisen aikaan kaipasin jotain tällaista irrottautuakseni arjen kuvioista. Voi Bernadette, onnellisempia ja tasapainoisempia aikoja sinulle.


Bernadette on vaimo ja lahjakkaan Bee-tytön äiti. Lisäksi hän palkittu arkkitehti, joka on saanut valmiiksi vain yhden talon - jota tosin ei enää ole olemassa. Silti erakoituneena elävällä Bernadettella on lähes legendaarinen maine arkkitehtuuripiireissä. Huh! Melkoisen naishahmon Semple on kirjaansa kirjoittanut. 

"Siinäpä yksi äidin piirteistä: hän kestää huonosti ärsyttäviä pikkuasioita, mutta kriisin keskellä hän on parhaimmillaan. Jos tarjoilija ei täytä hänen vesilasiaan vielä kolmannellakaan pyynnöllä tai jos aurinko alkaa paistaa kun hän on unohtanut aurinkolasit kotiin, silloin kannattaa pysyä hänestä etäällä. Mutta aina kun tapahtuu jotain oikeasti pahaa, äiti on täydellisen tyyni. Luulen, että hän oppi sen taidon niiden vuosien aikana jolloin hän puoliksi asui lastensairaalassa minun kanssani. Kun tilanne on todella kurja, silloin on parasta saada äiti rinnalleen. Mutta nyt hänen rauhallisuutensa tuntui lietsovan Audrey Griffinin entistä suurempaan raivoon.
    "Siitäkö sinusta kaikessa on kysymys?! Rahasta?!" Mitä vihaisemmaksi Audrey tuli, sitä kirkkaammin hänen silmänsä loistivat. "Täältä sinä katselet kukkulaltasi alas meihin muihin, etkä ikinä laskeudu valtaistuimeltasi ja kunnioita meitä läsnäolollasi!" (s. 86)

Kirjassa seurataan tapahtumavyöryä, johon liittyy mm. suunniteltu lomamatka Etelämantereelle, raivokkaan kunnianhimoinen ja tarmokas naapuri, mutavyöry, nettirikollisuus ja hyttysiä. Bernadetten kyky hoitaa elämään liittyviä sosiaalisia velvoitteita on heikko, ja jokin saa hänen elämänsä järkkymään niin, että hän katoaa. Mutta miksi ja minne? Tapahtumat etenevät kirjassa välillä raivokasta vauhtia, mutta silti kaikki pysyy hyvin kasassa ja jopa siten, ettei uskottavuus kärsi.

Bernadetten elämä avautuu lukijalle varsin erikoisella tavalla. Suurin osa kirjasta koostuu sähköposteista, kirjeistä, tiedostoista - kaikenlaisista sähköisistä dokumenteista, joita ihminen jälkeensä jättää. Epäilin aluksi, miten tämmöinen tapa rakentaa tarinaa toimii, mutta epäilykseni olivat turhia. Missä olet, Bernadette? oli vetävää luettavaa, ja kun pääsin kirjaan sisälle, en enää kiinnittänyt huomiota siihen, luenko sähköpostia vai jotain muuta.

Jos kaipaat luettavaksi viihteellistä kirjaa, joka ei ole sisältönsä puolesta täyttä höttöä ja hömppää, Missä olet, Bernadette? on oiva valinta.

***

Helmet-haasteessa kirja sijoittuu kohtaan 4. Kirja lisää hyvinvointiasi.

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogeissa Mari A:n kirjablogi, Kirjoihin kadonnut, Ei vain mustaa valkoisella, Lukuisa
Kirjan tietoja:
Maria Semple: Where'd You Go, Bernadette? (2012)
Suomennos Outi Järvinen
Gummerus,  2013
322 sivua

1. toukokuuta 2017

Goodreadsin TBR-listan 12 odotetuinta kirjaa

Hurja Hassu Lukija -blogissa listailtiin viime viikolla oman hyllyn odotetuimpia kirjoja. Minulla on jo 100 oman kirjan TBR-lista ja Hyllynlämmittäjä-lista, joten omien kirjojen listailu enää innosta (luulen, että listojen koostamisen jälkeen olen liiankin tietoinen oman hyllyni lukemattomista kirjoista). Mutta hei, minullahan on Goodreadsissa täysin läpikäymätöntä TBR-maaperää! Eli siis mitä mainiointa materiaalia jälleen uuden kirjalistan tekoon. 😊

Olen liittynyt Goodreadsiin joulukuussa 2013, ja to-read -hyllylle on kertynyt kirjoja 141 kappaletta. Siivoan hyllyä ajoittain, mutten suhtaudu siihen "nämä on pakko joskus lukea" -tyylisesti. Pikemminkin lista on toiminut lukuvinkkien lähteenä. Täytyy tosin myöntää, etten ole sitä siihen (tai mihinkään muuhunkaan) tarkoitukseen kovin innokkaasti hyödyntänyt. Nyt on aika korjata tuo puute. 

Päätin nimittäin poimia Goodreadsin to-read -listaltani 12 kirjaa, jotka tuntuvat juuri nyt kaikkien houkuttelevimmilta - sillä reunaehdolla, etteivät ko. kirjat ole oman hyllyni kirjoja! Säätila on mitä on, mutta tänään on toukokuun ensimmäinen päivä, joten olkoon tämä lista minun kesäkirjalistani (osa 1!? kukapa tietää). Kesäni kestää elokuun loppuun, joten tarkistan silloin luettujen kirjojen tilanteen. Suuria lukutavoitteita minulle ei (tämänkään) listan suhteen ole, mutta nyt on totta kai semmoinen olo, että vähintään puolet näistä tulee luettua kesän aikana.

Listalleni päätyivät kirjat:

Kirjoja kesään 2017

Doris Lessing: Ruoho laulaa  
Doris Lessing on Toni Morrisonin ohella niitä Nobel-kirjailijoita, joita haluan ehdottomasti lukea lisää.

W. G. Sebald: Huimaus 
Olen lukenut Sebaldilta vain yhden kirjan (postuumisti julkaistun Merkintöjä Korsikasta), ja kesän rauhalliset lukuhetket tekevät toivottavasti oikeutta Sebaldin hienolle kirjalle

David Vann: Kylmä saari
 Alaskaan sijoittuva avioliittodraama on kiinnostanut minua jo pitkään. Talviaikaan sijoittuva kirja tosin taitaisi sopia paremmin talvikirjojen listalle (mutta kuka nyt talvikirjalistaa tekee...?)

Ali Shaw: Tyttö joka muuttui lasiksi
Arvoituksellisen oloinen nuortenfantasia. Listan kaunein kirjankansi!

Monika Fagerholm: Ihanat naiset rannalla
En ole lukenut Fagerholmilta vielä mitään, ja tästä kesäisestä kirjasta voisi olla hyvä aloittaa. Omassa hyllyssäni majailee myös Amerikkalainen tyttö.

Jenny Kangasvuo: Sudenveri
Kotimaista fantasiaa aikuiseen makuun. Tämmöisen käsityksen olen saanut Kangasvuon kirjasta.

Lisa O'Donnel: Mehiläisen kuolema
Makaaberi YA-tarina on jäänyt blogijutuista mieleeni uskottavana ja erilaisena nuortenkirjana.

Johanna Vehkoo: Autiopaikoilla - Tutkimusmatkoja tulevaisuuden raunioille
Jo kansikuva houkuttelee lukemaan!

Johanna Sinisalo: Salattuja voimia - Opas valoisille ja pimeille poluille
Kuuntelin Sinisalon Enkelten verta -kirjan viime talvena, ja pidin siitä kovasti. En ole patikkahenkinen, mutta silti minua kiinnostaa, mitä Sinisalo lähestyy aihetta.

Truman Capote: Aamiainen Tiffanyllä
Juu, tiedän, että lumoavan Audrey Hepburnin tähdittämä elokuva on täysin eri maata kuin kirja. Mutta kirjakin kiinnostaa.

Marcel Proust: Combray (Kadonnutta aikaa etsimässä 1)
Proustin kirjasarja on uteloittanut minua jo pitkään. Aion kokeilla ensimmäistä osaa kirjastolainana, ja jos klassikkosarja osoittautuu kiintoisaksi, ehkä alan keräämään sitä omaan hyllyyni.

Seita Vuorela: Karikko
Karikko on niitä harvoja Vuorelan kirjoja, joita en ole vielä lukenut. Aiemmat ovat olleet todella hyviä, omaperäisiä ja hienoja kirjoja.

Kesän odotusta kaikille!

Kesää kohti ollaan menossa, vaikkei sitä säätilasta aina huomaakaan!
Kuva: Wikimedia Commons -palvelu: By Carl Larsson - Unknown, Public Domain, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=769317

29. huhtikuuta 2017

Bandi: Syytös

Pohjoiskorealainen, salanimellä Bandi kirjoittava mies kertoo kirjassa Syytös (S & S, 2017) seitsemän kertomusta suljetun maan sisältä. Kirjan esipuheessa kerrotaan se vähä, mitä Bandin taustasta tiedetään. Kertomukset on salakuljetettu maasta ulos, ja kirjan kansilehden sanat kuvaavat kokoelmaa hyvin:

"Tarinani ovat kuivia kuin erämaa,
karuja kuin villi aro,
säälittäviä kuin sairas mies,
kömpelöitä kuin kivivasara,
mutta rakas lukija,
pyydän sinua: lue ne!"

Voin vain yhtyä Bandin pyyntöön: lukekaa tämä kirja. Sen tavallisten ihmisten arkea valottavat tarinat ovat vähäeleisyydessään äärimmäisen koskettavia. Kertomukset eivät sisällä juurikaan fyysistä väkivaltaa (jota jostain syystä pelkäsin ennakolta), mutta yhteiskunnan jokapäiväisessä elämässä aina läsnä oleva diktatuurin kuristusote välittyy voimakkaana henkisenä julmuutena kirjan sivuilta. 

Mitä jää ihmiselle, jolta viedään vähäinenkin toivo paremmasta huomisesta, kokonaisesta tulevaisuudesta puhumattakaan? Ne toiveet ovat kirjan kertomuksissa niin pieniä, ettei sitä länsimaisen  vapauden ja yltäkylläisyyden keskellä voi oikein edes ymmärtää. Pienen vauvan äiti haluaa laittaa ikkunaansa kahdet verhot, jottei pienokainen pelästy ulkona näkyvää isoa palvotun johtajan kuvaa. Surusta ja hädästä epätoivoinen mies haluaa matkustusluvan läheiseen kaupunkiin mennäkseen katsomaan kuolevaa äitiään. Mutta henkilöpalvontaan keskittynyt, kaikkialle ulottuva valtakoneisto jyrää inhimillisyyden alleen.

"Äkkiä koko hänen ruumiinsa alkoi täristä. Se ei johtunut vain syyskuisen yön kylmyydestä. Hän oli juuri tiedostanut jotakin hirvittävää, joka aiheutti hänessä voimakkaan sokin. Jotakin, mikä hänen olisi pitänyt tiedostaa paljon aikaisemmin voidakseen jatkaa elämäänsä tuossa yhteiskunnassa: hän ymmärsi vihdoin, mikä oli tuo voima, joka oli saanut miljoona ihmistä kokoontumaan vaivaisessa neljässäkymmenessäviidessä minuutissa. Jos hänen miehensä olisi nyt kysynyt: "Tunnetko Marxin teorioista merkittävämmän?" hän olisi osannut vastata täysin vilpittömästi, täysin teeskentelemättömästi, ja mitä oppineimpia termejä käyttäen." (s. 30)

Pohjois-Korea on uutisotsikoissa nykyään lähes päivittäin, mutta itse koin, että Bandin kirja tuli enemmän ihon läpi kuin esimerkiksi analyysit tuon kaukaisen maan ydinaseohjelman mahdollisesta voimasta. Maailmassa on paljon pahuutta ja julmuutta, mutta Pohjois-Korean tilanteen edessä sitä tuntee oman pienuutensa erityisen selvästi. Jollen muuhun pystykään, niin ainakin voin toteuttaa Bandin toiveen ja lukea hänen kertomuksensa. Lue sinäkin.


***
Osallistun kirjalla Novellihaasteeseen.

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Pyysin arvostelukappaleen. Kiitokset kustantajalle!
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Reader, why did I marry him?, Kirjapolkuni
Kirjan tietoja:
Bandi: Gobal (2014)
Suomennos Raisa Porrasmaa
S & S, 2017
189 sivua

26. huhtikuuta 2017

C. S. Lewis: Taikurin sisarenpoika

Ajattomia satuja ja tarinoita -lukuhaaste innosti minut tutustumaan C. S. Lewisin Narnia-tarinoihin myös kirjallisessa muodossa. Narnia-elokuvat ovat minulle tuttuja, ja uusimmista filmatisoinneista olen pitänyt kovasti. Luettavakseni valitsin Taikurin sisarenpoika -kirjan (Otava, 2015/1955), kun se sattui olemaan kirjastossa paikalla. Varsin onnekas sattuma, sillä tässä kirjassa Narnian valtakunta kokee ensi hetkensä!

Minulla on ollut Narnia-kirjasarjan sisällöstä erittäin epämääräinen käsitys, joten Narnian syntyvaiheisiin mukaan pääsy oli minulle miellyttävä yllätys. Kyseessä on sarjan kuudes osa ilmestymisajankohdan mukaan, mutta Narnia-kirjojen järjestys tuntuu Wikipedian perusteella olevan melkoisen sekava soppa. Mutta esimerkiksi tästä kirjasta on ilmeisen hyvä aloittaa sarjaan perehtyminen. 😊


Kirjassa ovat päähenkilöinä Diggory-poika ja hänen ystävänsä Polly. Diggoryn Andrew-eno on hurahtanut kyseenalaiseen taikuuteen, ja sen seurauksena Diggory ja Polly pääsevät sormusten avulla matkustelemaan eri maailmoihin ja lopulta myös Narniaan. Juttuun liittyy hirmuinen ja kaunis Jadis-kuningatar ja tietysti Aslan-leijona. Yksityiskohdista kiinnostuneille tiedoksi: vaatekaapin ja Narniassa loistavan lyhtypylvään alkuperästä päästään selvyyteen tässä kirjassa.

Taikurin sisarenpojan alkupuoli oli vauhdikas ja seikkailullinen. Diggory ja Polly sinkoilivat sormusten välityksellä sinne ja tänne, ja ehdin jo ajatella, ettei tässä kirjassa ole laisinkaan uskonnollisia piirteitä, joita ymmärtääkseni usein liittyy C. S. Lewisin kirjoihin. Iloitsin liian aikaisin, sillä kun päästiin Narnian luomisvaiheeseen, kristillistä symboliikkaa löytyi kirjan sivuilta yllin kyllin. Itse en tästä kovin isosti viehättynyt, ja kirjan alkupuoli olikin enemmän minun lukumakuni mukainen.

Taikurin sisarenpoika ei varmasti olisi vetäissyt minua mukaan Narnian maailmaan, jos olisin lukenut kirjan lapsena. Näin aikuisena luettuna kirja tarjosi kiinnostavaa taustatietoa elokuvien välityksellä tutuksi tulleesta fantasiamaailmasta, mutta noin muuten kirja jäi lukuelämyksenä keskinkertaiselle kolmen Goodreads-tähden tasolle.

***
Osallistun kirjalla Ajattomia satuja ja tarinoita -lukuhaasteeseen.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogeissa Luettua elämää, Sheferijm, Jokken kirjanurkka 
Kirjan tietoja:
C. S. Lewis: The Magician's Nephew (1955)
Suomennos Kaarina Helakisa
Kuvitus Pauline Baynes
Otava, 2015
268 sivua

23. huhtikuuta 2017

Lukuviikon lempikirja #7: kirjoja kesäfiilistelyyn!

Oulussa satelee tällä hetkellä märkää lunta. Mutta mutta - viikon kuluttua juhlitaan vappua ja siitähän on vain pieni hyppäys kesään! Lukuviikon lopuksi vinkkaankin muutamia kesäisiä kirjoja, joiden parissa olen viihtynyt menneinä kesinä:


Saku Heinäsen kirjoittama ja kuvittama Zaida ja elovalkeat  (Tammi, 2015) on pienesti jännittävä, maagista realismia edustava lastenromaani. Luin kirjan pari vuotta sitten toukokuussa, ja ihastuin kirjan hillittyyn salaperäisyyteen ja Zaida-tytön kesänviettotunnelmiin merenrantakylässä.

"Päivä tuntui kuumemmalta kuin yksikään aikaisempi. Puutarhassa lintujen ja hyönteisten  äänekäs toimeliaisuus oli vaihtumassa seisahtuneisuuteen ja hiljaiseen kypsymiseen. Isän ei tarvinnut leikata ruohikkoa, joka muuttui vähitellen vihreästä kellertäväksi ja sieltä täältä vaaleanruskeaksi." (s. 109)

Silvia Avallonen Teräs (Minerva, 2014) hullaannutti minut viime kesänä. Toscanan hehkuvan auringon alla elävät elämänsä kesää Anna ja Francesca. Heidän ystävyytensä saa aikuisuuden kynnyksellä uusia sävyjä, ja kirja henkii nuoruuden voimaa jokaisella sivulla. Myös muita, vakavampi yhteiskunnallisia teemoja on mahdutettu mukaan. Teräs on hieno, koskettava kirja.

"Vedenpinnalla kellui pieniä hyttysenmunia. Paksu ja lämmin neste oli täynnä vastasyntynyttä elämää.
    Francesca ja Anna kulkivat ruovikon poikki paljain jaloin ja nauraa kihersivät. Nilkkoja kutitti joka askeleella, ja se tuntui ihanalta.
    Verryttelyhousujen lahkeet oli kääritty polven korkeudelle ja tennistossut ripustettu vyötärölle. Anna vakoili Francescaa ruokojen takaa. He leikkivät piilosta halkoessaan usvassa hyönteisten reittejä.
    "Oletko varma, että pidät minusta ensi vuonnakin?"
    "France, älä viitsi!"
   Tytöt olivat paikan kasvannaisia. Jokaisella tuulen henkäyksellä suolla satoi siitepölyä kuin lunta. Jopa valo oli pysähtynyt. Turvonnut ja hehkuva aurinko roikkui taivaanrannalla menemättä mailleen." (s. 130) 

Marco Vichin dekkarisarjan avausosa Komisario Bordelli (Aviador, 2016) vie lukijan helteiseen Firenzeen. Kirjan nimi on suomalaisittain hämäävä, mutta ei huolta - komisario on kelpo mies, joka tunnollisesti hoitaa virkaansa kun muu kaupunki lomailee. Bordelli joutuu tutkimaan vanhassa barokkihuvilassa tapahtunutta murhaa, ja huvila kätkeekin sisälleen salaisuuksia...

"Elettiin heinäkuun viimeisiä, tukahduttavia päiviä, tuulenhenkäyskään ei ollut liikkeellä. Öisin ilma oli vielä kosteampaa ja epäterveellisempää kuin päivällä. Mutta onneksi ainakin kaupunki oli autio, kaduilla vain muutama auto, hiljaisuus lähes täydellinen. Hiekkarannat sen sijaan olivat meluisia, täynnä nahkansa polttaneita ihmisiä. Aurinkovarjoja, matkaradioita, lapsia leikkiämpärit kädessään." (s. 8)

Mukavia lukuhetkiä myös lukuviikon jälkeen!


22. huhtikuuta 2017

Lukuviikon lempikirja #6: Yhdeksäs portti

Arturo Pérez-Reverten Yhdeksäs portti (Like, 2008) tuli minulle aluksi tutuksi elokuvaversion kautta. Vuonna 1999 ensi-iltansa saaneen leffan ohjasi Roman Polanski ja kirjanmetsästäjä Lucas Corsoa näytteli Johnny Depp. Nämä kaksi nimeä saivat minut odottamaan elokuvalta paljon, mutta muistelen sen olleen pettymys, eikä edes ah niin ihana Depp pystynyt pelastamaan sekavalta tuntunutta elokuvaa.

Välttelin pitkään Pérez-Reverten kirjan lukemista, vaikka olisihan se pitänyt arvata, että kirja on jälleen parempi kuin elokuva. Ja Yhdeksännen portin tapauksessa kirja liikkuu täysin toisissa sfääreissä kuin elokuva eli Yhdeksäs portti on mielestäni täydellistä jännitysviihdettä. Arturo Pérez-Reverten Dumas-henkinen Yhdeksäs portti onkin Lukuviikon kuudes kirjavinkkini.


Yhdeksäs portti on oikea kirjallisten arvoitusten ja salamyhkäisyyden runsaudensarvi, joten onkos ihme, että kirja on mielestäni todella vetävä ja koukuttava tapaus. Kirjan pääosassa oleva Lucas Corso sotkeutuu toimeksiantojensa tiimoilta merkilliseen kirjalliseen arvoitusvyyhtiin, jonka näyttää punoneen itse paholainen. Hän koettaa myös selvittää, onko eräs käsikirjoitus Dumasin alkuperäisversio Muskettisoturien Anjoun viini -luvusta vai jonkun muun kynäilemää tekstiä. Luvassa on salatieteitä, salaseuroja, hulluuteen asti menevää intohimoa vanhoja kirjoja ja niiden salaisuuksia kohtaan.

On makuasia, onko kirjan tähti harvinaisia kirjoja työkseen jäljittävä Lucas Corso vai Alexandre Dumas vanhempi, jonka kuuluisiin romaaneihin Kolme muskettisoturia ja Monte Criston kreivi viittaillaan sekä suorin lainauksin että tapahtumien muodossa. Luin Yhdeksännen portin ilman minkäänlaista Dumas-tietoutta, mutta se ei mielestäni häirinnyt liiaksi Yhdeksännen portin lukemista. Dumas-innostusta Yhdeksäs portti kyllä herätti, mutta silti sain luettua Monte Criston kreivin vasta pari kesää sitten. Muskettisoturit ovat vielä lukemattomien pinossa, mutta täytyypä sanoa, että Yhdeksännen portin uusintaluku ja heittäytyminen omia, vaarallisia polkujaan kulkevan Corson seuraan houkuttelee juuri nyt enemmän kuin Dumas...

"Corso teki muistiinpanoja. Tarkka, häikäilemätön ja tappava kuin musta mamba, kuten eräs tuttava myöhemmin sanoi hänen nimensä putkahtaessa esiin keskustelussa. Corsolla oli omintakeinen tapa käyttäytyä muiden seurassa: hän katseli toista vinojen silmälasiensa takaa ja nyökytteli hitaasti hyväntahtoinen, kohtuullinen epäilys mielessään, aivan kuin prostituoitu, joka kuuntelee kärsivällisesti asiakkaansa romanttista sonettia Kupidosta. Oli kuin hän olisi antanut toiselle mahdollisuuden korjata erheensä ennen kuin olisi liian myöhäistä." (s. 21).



Goodreads: 5 tähteä
Mistä kirja minulle? Oma ostos
Kirjan tietoja:
Arturo Pérez-Reverte: El Club Dumas (1993)
Suomennos Katja Kallio
Like, 2008
450 sivua

21. huhtikuuta 2017

Lukuviikon lempikirja #5: Leonardo oikealta vasemmalle

Lukuviikon viides kirjavinkkini on tietokirja taiteen ystäville. Marjatta Levannon kirjoittama ja Julia Vuoren kuvittama Leonardo oikealta vasemmalle (Teos, 2014). Kuten kauniskantisen kirjan nimestä voi päätellä, kirjassa käsitellään Leonardo da Vincin elämää, taidetta ja keksintöjä. Kirjan sivumäärä on varsin maltillinen eli vain hieman yli sata sivua, joten kirja sopii mainiosti myös nuorempien lukijoiden luettavaksi (joille kirja on kustantajan esittelytekstin mukaan suunnattu). Runsas ja näyttävä da Vincin töitä esittelevä kuvamateriaali ja Julia Vuoren taiteilemat vekkulit kuvitukset houkuttelivat minut aikoinaan ostamaan kirjan omaksi ilokseni, joten suosittelen kirjaa lämpimästi myös aikuisille, yleisnerosta ja hänen saavutuksistaan kiinnostuneille.


Kirja on kookas ja kaunis, ja paksuja sivuja on ilo lehteillä. Kuvituksessa ei ole pihistelty, ja da Vincin taidokasta kynänjälkeä kelpaa ihastella.

"Hyvän maalarin täytyy maalata kaksi oleellisinta asiaa, ihminen ja hänen mielensä tila. Ensimmäinen on helppoa, toinen  vaikeaa, koska jälkimmäinen täytyy ilmaista  eleillä ja jäsenten liikkeillä."


Tekstiosuudet ovat jouhevaa luettavaa, ja runsaat katkelmat da Vincin omista teksteistä elävöittävät kirjaa.  Tosin ainakin minulle kirjan tietoannos on sen verran mittava, että sulateltavaa on riittänyt useammalle lukukerralle. Mikä ihana syy palata aina vain uudelleen tutkimaan kirjan kuvallista antia.


Goodreads: 5 tähteä
Mistä kirja minulle? Oma ostos
Muualla verkossa: kirjaa on luettu mm. blogeissa Värikäs päivä Lastenkirjablogi ja Sinisen linnan kirjasto
Kirjan tietoja: 
Marjatta Levanto (teksti) ja Julia Vuori (kuvitus): Leonardo oikealta vasemmalle
Teos. 2014
115 sivua


20. huhtikuuta 2017

Lukuviikon lempikirja #4: Pieni rumpalityttö

Minulla on kaksijakoinen suhtautuminen John le Carrén jännäreihin. Useat hänen tuotannostaan kokeilemani kirjat olen joutunut jättämään kesken, kun sivut eivät ole kääntyneet eivät sitten millään ja juoni tai tapahtumat ovat tuntuneet puuduttavan pitkäveteisiltä ja tylsiltä. Mutta sitten on pari timanttisen kovaa kirjaa, jotka olen lukenut useampaan kertaan. Toinen näistä huipuista on 1980-luvun alussa ilmestynyt Pieni rumpalityttö (Tammi, 1983), jonka valitsin Lukuviikon neljänneksi kirjavinkikseni.

Pieni rumpalityttö on teemoiltaan ja aiheiltaan edelleen pelottavan ajankohtainen. Se kertoo terrorismin maailmasta ja siitä, miten tavallinen kaduntallaaja voi omalla panoksellaan olla mukana taistelussa pahuutta vastaan. Pienen rumpalitytön rooli on varattu englantilaiselle nuorelle naiselle nimeltään Charlie. Hänet vetää mukaan erikoiseen näytelmään Joseph, terrorismin vastaisen taistelun veteraani. 

"Joseph ja Charlie esiteltiin muodollisesti toisilleen Mykonoksen saarella, rannalla missä oli kaksi tavernaa, myöhäisellä lounaalla elokuun jälkipuoliskolla, niihin aikoihin jolloin Kreikan aurinko hehkuu kuumimmillaan. Tai, isomman historian termein, neljä viikkoa siitä kun Israelin suihkukoneet pommittivat Beirutin täyteen ahdettua palestiinalaiskorttelia, mikä myöhemmin selitettiin yritykseksi tuhota johto, vaikka useiden satojen kuolleiden joukossa ei ollut yhtään johtajaa - ellei sitten tarkoitettu huomispäivän johtajia, sillä monet olivat lapsia.
    - Charlie, sano Josephille hei, joku touhusi, ja se oli tehty.
    Kuitenkin kumpikin käyttäytyi kuin tapaamista tuskin olisi tapahtunutkaan, Charlie kurtistamalla kulmansa vallankumouksellisesti ja ojentamalla kätensä englantilaisen koulutytön ihan hurjan kunnioitettavaan kädenpuristukseen ja Joseph luomalla Charlieen tyynen, suvaitsevaa arviointia ilmaisevan, oudon pyyteettömän katseen.
    - Vai Charlie, aivan, hei, hän myöntyi eikä hymyillyt enempää kuin kohteliaisuus vaati. Niinpä itse asiassa hän eikä Charlie oli se joka sanoi hei." (s. 61)

Kirjan kerronta on hidasta, mutta silti usein kepeästi etenevää ja vivahteita täynnä. Suuren maailman julmuuksia punotaan yksityisten ihmisten elämään ja sitten jo pohdiskellaan sitä, kuka sanoikaan hei ja miten tutustuttiin - tätä kirjaa kelpaa ja kannataa lukea ajan kanssa! Tosin on todettava, että kepeyden vastapainoksi löytyy poliittisia analyysejä, mutta omaa lukuvauhtiani ne eivät ole koskaan hyydyttäneet.

Pienen rumpalitytön juonikuviot ovat kohtalaisen syheröiset, ja niitä pohjustetaan huolella, mutta juonessa mukana pysyminen palkitsee kyllä vaivan. Josephin ja Charlien hahmot ovat taiten rakennettuja, ja varsinkin Charlien omapäinen näyttelijäpersoona kannattelee lähes koko kirjaa. Heidän seurassaan olen viihtynyt useampaan otteeseen mainiosti noin viiden sadan sivun verran, ja Pieni rumpalityttö onkin minulle viiden tähden Goodreads-kirja.

Kirjan kellastanut kansilehti on edustavampi kuin ruma, ruskea kansipaperi!

Goodreads: 5 tähteä
Mistä kirja minulle? Oma ostos divarista
Kirjan tietoja:
John le Carré: The Little Drummer Girl (1983)
Suomennos Eero Mänttäri
Tammi, 1983
502 sivua

19. huhtikuuta 2017

Lukuviikon lempikirja #3: Muumi-sarjakuvat

Lukuviikon kolmas kirjavinkkini on: Muumi-sarjakuvat! Minulla on kotona niitä neljän albumin verran, mutta sarjaa on saatavilla useampiakin osia. Sarjakuvien tunnelma on mielestäni hieman erilainen - hulvattomampi, villimpi ja eläväisempi - kuin kirjamuumeissa. Kirjamuumien kuvitukset ovat aina viehättäneet minun silmääni, ja olen pitänyt niiden yksityiskohdista vähintään yhtä paljon kuin itse tarinoista, joten eipä ihme, että sarjakuvamuumit ovat mielestäni melkeinpä niitä parhaita muumikirjoja.


Albumeissa on aina useampi tarina, joten nuorenkaan lukijan ei tarvitse säikähtää kirjan paksuutta. Ruudut ovat hienosti piirrettyjä, ja ruutujen välistä voi bongailla kivoja pikku yksityiskohtia:


Ruutujen sisällä vilahtelee ties minkälaista mönkijää ja kulkijaa. Muumit tutustuvat mm. marsilaisiin...


... ja menneisyydestä pulpahtavat esille esi-isien haamut:


Hups heijaa, vauhtia ja vaarallisia tilanteita! Ja sööttejä raidallisia kisuja ja muita hassun näköisiä otuksia:


Lukuiloa muumien seurassa!

Osallistun jutulla Lukuviikon Kirjavinkkaushaasteeseen.


Jutun kuvat on poimittu kirjoista:
Muumit - Sarjakuvaklassikot I - IV (WSOY)

18. huhtikuuta 2017

Lukuviikon lempikirja #2: Kahdeksan

Lukuviikon teemana on tänä vuonna kirjavinkkaus, ja blogissani vinkkaan koko viikon omia lempikirjojani. Tänään on vuorossa Katherine Nevillen historiallinen jännitysromaani Kahdeksan (Bazar, 2010). Sen lukeminen aiheutti minulle melkoisen ahmintareaktion joskus vuosia sitten, ja sama on toistunut sen jälkeen muutaman kerran uudelleen. Shakin ja Ranskan vallankumouksen historiaan linkittyvä mystinen tarina on koukuttavaa laatuviihdettä.


Kirjan nykyhetken tapahtumat sijoittuvat 1970-luvulle, ja ne kietoutuvat ikivanhan shakkipelin salaisuuksiin. Kohtalokkaan pelin pyörteisiin ajautuu nuori yhdysvaltalainen tietokoneasiantuntija Katherine Velis. Lukija heitetään silti kirjan alussa Ranskaan, kevääseen vuonna 1790. Ajat ovat levottomat ja Montglanen luostarin kätköistä kaivetaan esille jotain, joka saa maailman mahtavimmat voimat liikkeelle. Nuoret nunnakokelaat Mireille ja Valentine saavat kumpikin tärkeän tehtävän, ja heidän matkansa kohti Pariisia ja vallankumouksen pyörteitä voi alkaa.

"Seuraavana aamuna harmaassa hämyssä kaksi matka-asuista naista lähti Montglanen nunnaluostarista ja nousi heinäkuormassa oleville rattaille. Ne ajoivat ulos mahtavasta portista ja lähtivät menemään vuoriston takaisiin syvyyksiin. Kohosi ohutta sumua, joka haittasi näkyvyyttä heidän laskeutuessaan kaukaiseen laaksoon.
    Heitä pelotti, ja kietoessaan viittansa tiukemmin ympärilleen he olivat kiitollisia siitä että olivat Jumalan asialla astuessaan takaisin maailmaan, jolta heitä oli niin kauan varjeltu.
    Mutta se ei ollut Jumala, joka tarkkaili heitä ääneti vuorenharjalta, kun rattaat laskeutuivat hitaasti laaksonpohjan pimeään. Korkealla lumipeitteisellä huipulla luostarin yläpuolella istui yksinäinen ratsastaja ääneti vaalean hevosen selässä. Hän katseli kuinka rattaat katosivat usvaan. Sitten hän käänsi hevosensa hiljaa ja ratsasti pois." (s. 26)

En pelaa shakkia, mutta Nevillen shakin ja Ranskan historiaan nivoutuva romaani on tarjonnut minulle jokaisella lukukerralla täydellistä ja jännittävää todellisuuspakoa. Shakin sääntöjen osaamattomuus ei siis haittaa laisinkaan kirjan taiten punotun, kahden aikatason juonen seuraamista. Tarinalle on kirjoitettu myös jatko-osa, mutta Tuli-kirjan jouduin jättämään kesken. Se tuntui vajonneen tavanomaisen viihteen tasolle, enkä jaksanut kiinnostua siitä niin paljon että olisin lukenut kirjan loppuun asti. Mutta Kahdeksan on täydellinen ♥ viiden tähden Goodreads-kirja.

Osallistun jutulla Lukuviikon kirjavinkkaushaasteeseen.


Goodreads: 5 tähteä
Mistä kirja minulle? Oma ostos
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogissa Todella vaiheessa
Kirjan tietoja:
Katherine Neville: The Eight (1988)
Suomennos Seppo Loponen (julkaistu myös nimellä Musta kuningatar (WSOY))
Bazar, 2010
667 sivua

17. huhtikuuta 2017

Lukuviikon lempikirja #1: Saariston lapset

Tällä viikolla vietetään Lukukeskuksen perinteistä Lukuviikkoa, ja viikon teemana on: kirjavinkkaus! 

"Lukuviikko haastaa tänä vuonna kaikki kirjanystävät suosittelemaan omia lempikirjojaan. Anna lahjaksi lukuseikkailu suosittelemalla omaa suosikkikirjaasi." 

Aion vastata haasteeseen täällä blogissani koko viikon ajan, eli luvassa on juttuja oman kirjahyllyni suosikkikirjoista. Vinkkaan kirjoja, jotka olen lukenut useampaan kertaan ja joista luen toisinaan vain pienen pätkän, kun tekee mieli hypätä hetkeksi kirjan tunnelmiin. Seuraa siis lukuvinkkejä aikuisille ja nuoremmille lukijoille - kaikille hyvien kirjojen ystäville!

 
Hip hei, vinkkausviikkoni käynnistyy Astrid Lingrenin iki-ihanalla kirjalla Saariston lapset. Matka Saltkråkanin saarelle alkaa näin: 

"Menepä Tukholmassa jonakin kesäaamuna Strandvägeniin katsomaan, onko siellä pieni valkea saaristolaiva, jonka nimi on "Saltkråkan 1". Jos se on siellä, astu laivaan. Täsmälleen kello kymmeneltä se antaa lähtömerkin ja peruuttaa irti laiturista aloittaakseen tavallisen matkansa, joka päättyy kaukana avomeren äärellä oleviin saariin. "Saltkråkan 1" on määrätietoinen ja pieni laiva, joka on kulkenut tätä reittiä yli kolmekymmentä vuotta kolme kertaa viikossa. Eikä se luultavasti tajua kyntävänsä ainoalaatuista meritietä. Yli aavojen ulapoiden, läpi kapeiden salmien, ohi satojen vihreiden saarien ja tuhansien harmaiden luotojen se puuskuttaa eteenpäin hitaasti mutta uupumatta. Ja aurinko on jo alhaalla, kun laiva saapuu viimeiseen laituriin. Saltkråkaniin, saareen, jonka mukaan se on saanut nimensä. Kauemmaksi sen ei tarvitse mennä. Saltkråkanin ulkopuolella ovat avomeren paljaat  luodot ja riutat, joilla asuu vain haahkoja, lokkeja ja muita merilintuja.
    Mutta Saltkråkanissa asuu ihmisiä. Ei paljon. Enintään kaksikymmentä. Talvella nimittäin. Kesällä tulee kesävieraita." (s. 5 - 6)

Astrid Lindgrenin kirjoista minulle on rakkain kesän- ja merentuoksuinen Saariston lapset. Lapsena en tainnut tutustua Melkersonien perheen seikkailuihin Saltkråkenin saarella kirjan muodossa, vaan tarina tuli tutuksi tv-sarjana. Aurinkoiset saaristolaismaisemat, Pampula ja Laivuri-koira - sarjan miljöö ja tunnelma olivat jotain aivan muuta kuin oman lapsuuteni todellisuus tavallisessa suomalaisessa lähiössä, ja se taisi vetäistä minut mukaan Saltkråkenin maailmaan.


Joitakin vuosia sitten kuuntelin kirjan äänikirjana ja ihastuin Saariston lapsiin uudemman kerran. Äänikirjan päätyttyä olisin halunnut aloittaa kirjan kuuntelun heti uudelleen. Mikä Saariston lapsissa sitten niin viehättää yhä edelleen? Tavattoman lämminhenkinen perusfiilis, henkilöhahmojen persoonallisuus ja aitous, se, että maailman pahuus tuntuu olevan kovin kaukana saariston tapahtumista. Silti kirjan teksti ei ole saarnaavaa tai lässyttävää, vaan elämäniloa pulppuilevaa ja täynnä pieniä arjen seikkailuja. Kirjan lukeminen tai kuuntelu on kuin sukellus kesäloman idylliin! Henkilöhahmoista viisikymppisen isä-Melkersonin vallaton poikamaisuus ja iloluonteisuus tuntuu tosi hellyttävältä ainakin tämän aikuislukijan mielestä:

"Että ihmisellä pitikin olla noin kevytmielinen isä! Hän täyttäisi piakkoin viisikymmentä, mutta oli yhä ajattelematon kuin lapsi ja poikamaisempi ja huolettomampi kuin omat poikansa. Nytkin hän oli taas innoissaan kuin lapsi jouluaattona ja odotti, että kaikki olisivat ikionnellisia, kun hän oli keksinyt vuokrata kesäpaikan saaresta, jonka nimi merkitsi suolavarista." (s. 6)

Lopuksi yksi vanhempi ja uudempi Youtube-klippi, joiden kautta pääsee fiilistelemään Saariston lasten kesän viettoa (sarjan näyttelijävalinnat ovat erittäin onnistuneet):



Mukavaa lukuviikkoa kaikille!

***

Goodreads: 5 tähteä
Mistä kirja minulle? Oma ostos
Muualla verkossa: Saariston lapsista on luettu blogeissa Luetut, lukemattomatKirjojen kamari, Ajatuksia kirjamaasta, Värikäs päivä Lastenkirjablogi 
Kirjan tietoja:
Astrid Lindgren: Vi på Saltkråken (1964)
Kuvitus Ilon Wikland
Suomennos Laila Järvinen 
WSOY, 2015
375 sivua

15. huhtikuuta 2017

NY Times By the Book Tag

Viime vuoden puolella kirjablogeissa kiersi NY Times By the Book Tag -niminen haaste / kysymyslista, jonka bongasin ainakin blogeista Kirjakirppu ja Hurja Hassu Lukija. Pääsiäisen ratoksi päätin vastailla kysymyksiin, ja jos joku muukin matti myöhäinen innostuu tästä, niin tagin saapi napata omaan blogiinsa.

Haasteen kysymykset ovat:

1. What book is on your nightstand now?

Minulla on kesken kaksi kirjaa: Maria Semplen Missä olet, Bernadette? ja Alice Hoffmanin Ihmeellisten asioiden museo. Molemmat kirjat aloitin pääsiäisen alla, ja tällä hetkellä Bernadetten tarina etenee joutuisammin. Eli: olen koukussa tähän hulluun ja hauskaan ja omalla tavallaan surulliseen kirjaan - huippulöytö kirjastosta! Hoffmanin kirja on majaillut omassa hyllyssäni pitkään, ja ensimmäiset 50 sivua tuntuivat lupaavilta. Noin sadan vuoden takainen New York ja sen ihmeelliset otukset saavat silti odottaa, että saan ensin selville, miten elämässään vähän sivuraiteilla ja hukassa olevalle arkkitehti-Bernadettelle käy.


Sitten on pari kokoelmakirjaa, joiden suhteen olen kahden vaiheilla: jatkaako lukemista nyt vai joskus myöhemmin? Ursula K. Le Guinin Maameren tarinat ovat keikkuneet lukulistallani ties miten pitkään, ja kuluneella viikolla sain luettua loppuun sarjan ensimmäisen kirjan, Maameren velho. Se oli hyvä, mutta... lainaamassani kokoelmassa on yhteensä neljä osaa, enkä ehkä tällä hetkellä halua uppoutua Maameren ja Ged-velhon vaiheisiin tämän enempää. Saatanpa säästellä loput osat (ja kirjaston hyllyssä näkemäni toisen kokoelmakirjan) kesälomalle. 

Douglas Adamsin Linnunrata-sarjasta luin hiljattain uudelleen ensimmäisen osan (on hyvä edelleen!), ja jatko-osien pariin jatkaminen kutkuttaisi, kun tarinan pikku yksityiskohdat ovat tuoreessa muistissa (esim. neljännen osan otsikon idea). Hmmm... älä hätäile.



2. What was the last truly great book that you read?


Erika Vikin Hän sanoin nimekseen Aleia -  ♥!

3. If you could meet any writer – dead or alive – who would it be? And what would you want to know?

Hankala kysymys. Olen enemmän kiinnostunut kirjailijoiden tuotoksista kuin heistä itsestään. Mutta menisin mieluusti kesä-heinäkuun vaihteessa Edinburghin komisario Rebus -festareille, jossa juhlistetaan Rebuksen 30-vuotista (!) taivalta kirjamaailmassa. Näillä festareilla olisi kiva fanityttöillä ja pyytää vaikkapa nimmari Ian Rankinilta. Ensimmäinen Rebus-dekkari ilmestyi vuonna 1987. Itse hyppäsin Rebuksen kyytiin vasta aivan muutama vuosi sitten, ja lukemattomia Rebus-dekkareita riittää vielä jokusen osan verran.

4. What books might we be surprised to find on your shelves?

Jos kirjahyllystäni alkaa löytyä puutarhanhoito-oppaita ja self-help -tyylisiä kirjoja, elämässäni ja päänupissani on selkeästi tapahtunut iso muutos.

5. How do you organise your personal library?

Organisointi-intoni ei yllä henkilökohtaiseen kirjahyllyyni. Kirjojeni järjestys heijastelee luonteeni sitä puolta, jolle ei ole niin nöpönuukaa miten asiat ovat. Riittää, että tiedän suurin piirtein, missä jokin kirja sijaitsee. Aakkos- tai vaikkapa genrejärjestyksen ylläpitoon intoni ei riitä, mutta erään hyllyn järjestelin värien mukaan. Mutta kirjoja tulee ja kirjoja menee, joten uudelleen järjestely voisi olla paikallaan. Mietin viikolla, mihin ihmeeseen sijoitan Zadie Smithin uutukaisen Swing Time, jossa on upea, keltainen kansilehti... :


Sarjakuvia pujahtelee satunnaisesti minne sattuu. Rachel Rising -sarjan kaksi ekaa osaa ovat näköjään valkoisessa hyllyssä ja loput ilmeisesti muiden sarjakuvien kanssa. :)

6. What book have you always meant to read and haven’t got round to yet? Anything you feel embarrassed never to have read?

Olen päässyt irti kirjojen lukemattomuuteen liittyvistä nolouden tunteista. Mm. kieltäydyn tuntemasta häpeää siitä, että Rikos ja rangaistus ei edennyt kolmannellakaan yrittämällä kuin hieman yli sadan sivun (sen yrityksen jälkeen kotonani ollut kirja lähti kiertoon). Klassikkopuolelta haluaisin saada luetuksi Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan, josta on houkuttelevasti näkynyt uusia painoksia kirjakaupoissa. *Vielä* en ole alkanut kerätä sarjaa itselleni. Pitäisi ehkä kokeilla ensin kirjaston kappaleella, miltä sarja maistuu.

7. Disappointing, over-rated, just not good: what book did you feel you were supposed to like but didn’t? Do you remember the last book you put down without finishing?

Suurin odotuksin aloittamani Siri Kolun Finlandia Junior -voittajakirja Kesän jälkeen kaikki on toisin jäi minulta kesken. Kirjan hienous ei kerronnan osalta avautunut minulle, ja liiallinen aiheen alleviivaus karkotti minut kirjan ääreltä. Olin aiemmin lukenut Kolulta Me Rosvolat -sarjaa, ja hyppäys täysin toiseen tyyliin ei toiminut minulle.

Viimeksi taisin jättää kesken Rodrigo Hasbúnin kirjan Kiintymyksiä. Kirjan takakansi sai minut kiinnostumaan: "Tositapahtumiin perustuva Kiintymyksiä kertoo kiehtovan Ertlin perheen tarinan. Toisen maailmansodan aikaan natsien propagandafilmejä kuvannut Hans innostuu löytöretkeilystä ja lähtee etsimään legendaarista inkakaupunkia Paititía tyttärensä Monikan kanssa. Seikkailu Amazonin viidakossa on kohtalokas, ja perhe alkaa ajautua erilleen." Olin pettynyt, kun lyhyt kirja hyydytti lukuintoni jo puolen välin tienoilla. En saanut kirjan tapahtumista otetta, enkä viitsinyt kamppailla hajanaiselta tuntuneen kirjan kanssa enempää vaan palautin sen takaisin kirjastoon.

8. What kinds of stories are you drawn to? Any you stay clear of?

Hmm, pidän hyvistä tarinoista. Kaikenlaiset parisuhdekeitokset yleensä kiinnostavat (paitsi aivan hömpät ja Harlekiinit), ja dekkareista pidän myös. Fantasiaa on kiva lukea realistisempien kirjojen välissä, ja sarjakuvaromaaneista olen myös innostunut blogiaikana.

Kierrän tavallisesti kaukaa sotaisat kirjat, ja raakuuksista en nauti edes dekkareissa. Nyyhkykirjat eivät myöskään houkuttele. Tietokirjoja luen vähän vapaa-ajalla, mutta en silti luokittele niitä pysyn kaukana -osastolle.

9. If you could require the president to read one book, what would it be?

Nykyajan (maailman)poliittinen elämä lienee sen verran kuormittava, että soisin presidentin irrottavan ajatukset välillä muihin asioihin. Hyvän dekkarin avulla se onnistuu erinomaisesti, ja suosittelenkin presidentille Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin -kirjan klassisen kirjallisuuden piireihin sijoittuvaa murhamysteeriä. Ja jos kirja on jo tuttu, se kestää mielestäni erinomaisesti uusintaluvun.

10. What do you plan to read next?

Lukusuunnitelmani ovat parhaimmillaankin epämääräisiä, ja ne saattavat vaihtua toisenlaisiksi, jos luettavaksi suunniteltu kirja ei kiinnostakaan. Mutta näitä oman hyllyn kirjoja olen katsellut "sillä silmällä":


Lauren Beukesin Zoo City on kiehtonut minua jo pitkään, ja Enni Mustosen sarja myös. Sen kaikki osat odottavat omassa hyllyssäni, ja luulen, että sarja olisi sopivan kevyttä ja mukavaa luettavaa juuri tähän hetkeen. Jules Vernen Kahden vuoden loma-aika -poikakirja on päätynyt minulle divarista, ja siitä saisin haastepisteen Ajattomia satuja ja tarinoita -haasteeseen.

***

Iloista pääsiäisen aikaa kaikille & hyviä hetkiä kirjojen ja muiden mukavien asioiden parissa!



Viimeinen kuva Wikimedia Commons -palvelusta: By Siddharth Mallya - Own work, CC BY-SA 3.0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=22440687
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...